Mulla on salaisuus

En tiedä uskallanko sanoa sitä ääneen. Täälläkään. 

Jos kuiskaan ihan hiljaa, ettei se katoa...

Olen raskaana.

Vihdoinkin. 

Taas.

Neljäs kerta kolmeen vuoteen. Tulossa olisi siis meidän perheen toinen kovasti toivottu lapsi, jos tämä raskaus jatkuisi synnytykseen saakka.

Here´s hoping.

Tässä hetkessä ja vähän jo joulun odotuksessakin

Tässä hetkessä painonhallinta sujuu ihan ok, vaikka paino pääsikin taas muutaman kilon viime viikkoina noususuuntaan karkaamaan. (Siitä varmaan se "pelästyminen" ja nyt taas muistaa hetken aikaa skarppaa;) Liikkumaan ei ole juuri ehtinyt (tai jaksanut) pikaisia kotivenyttelyitä ja lapsen satujumppaa lukuunottamatta.

Syöminen menee ihan ok. Säännöllisyys, kohtalaisen hyvät (vähintään "normaalit") sisällöt ja aikataulujen pitäminen. Varsinkin aamupäivän/lounaan ruokailut menee jo hyvinkin rutiinilla hyvillä sisällöillä ja aikataululla. Iltapäivä ja iltapala ovat taas haasteellisia, ensimmäisessä en usein ehdi/muista syödä ja toisessa syön taas liikaa...

Eilen söin kolme iltapalaa :D Ensin vähän luonnonjogurttia lapsen kanssa hänen iltapala-aikaansa. Lapsen mentyä nukkumaan noin tuntia myöhemmin puputin pari leipää. Ja siitä vielä tunnin päästä söin omenaa ja pähkinöitä. Eli sisällöt ihan ok. Määrät ihan ok. Kerrat vaan vähän runsaat ja suunnittelemattomat :D

Viime viikot olen kyllä syönyt miten sattuu. Lähinnä se, että olen itse(kin) ostellut herkkuja on se "paha tapa", johon näköjään aina palaan ja siitä yritän nyt jälleen kerran päästä eroon.

Kylässä/juhlissa voi maistaa, kun tarjotaan. Silloin tällöin voi kotonakin tehdä jotain herkkua koko perheelle/ystäville/vieraille. Ulkonakin syödessä voi joskus ottaa jotain herkkujälkiruokaa. Muuten ei. Eli ei osteta ehdoin tahdoin kotiin herkkuja, ei osteta niitä käsilaukussa kulkemaan kanssani työmatkaa, ei osteta työpöydän laatikkoon "iltapäivän piristykseksi". Tähän ei-kategoriaan kuuluu jatkossa myös työpaikan kokouspullat ;) Muut saa syödä ne. En muista et meidän duunissa ikinä olis tarvinnu tarjoiluja roskiin kipata, kyllä ne aina johonkin keittiön pöydältä katoaa.

Sallittua-kategoriaan kuuluu pikkujoulu (ja joulu) syömiset. Pikkujouluja on kahdet; kaverin järkkäämät "tyttöjenilta"-tyyppiset sekä työpaikan. Jouluja on myös kahdet :D Oman suvun kesken muutama päivä sekä toinen kattaus miehen suvun luona muutama päivä siihen perään.

Varsinkin tämä noin viiden päivän joulunvietto vähän kammottaa... Kai siitäkin selviää voittajana, jos vaan yrittää jättää ne tortut, pähkinät, piparit, juustot ja suklaat pieniin kerta-annoksiin :D Oikeastaan mikään varsinainen jouluruoka ei ole itselleni mitään suuren suurta herkkua ja joulun ruokalautanen koostuukin lähinnä peruna-kinkku-herne-skaalalla. Enemmän nämä makeat/jälkiruoat/naposteltavat on ne mistä joulun kalorit on mulle tehty...
 

Arjen ja mielen kaaosta

Tuntuu, ettei oikein mikään suju niinkuin haluaisi.

Töissä ärsyttää, kotona ärsyttää, mies ärsyttää, vapaalla ärsyttää, kaverit ärsyttää, sukulaiset ärsyttää... Ihan kaikki asiat tuntuu nyt nyppivän tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän. Ei toki _ihan kaikki_ ihmiset, mutta epätavallisen paljon.

Koko ajan on kiire, mihinkään ei ehdi keskittyä kunnolla, asiat jää tekemättä, stressiä pukkaa päälle...

Tuntuu, että haen taas paikkaani omassa elämässäni enkä oikein meinaa löytää sitä. Kuka olen ja mitä haluan? Mitkä ovat ne tulevaisuuden toiveet ja haaveet? Millä haluan elämäni täyttää ja mistä luopua? Mistä löytää aikaa itselle, lapselle, parisuhteelle, perheelle, liikunnalle, harrastuksille, kodin hoidolle, sukulaisten ja ystävien tapaamiselle...?

Tällä hetkellä olen yhden lapsen äiti, haluaisin olla kahden. Ehkä kolmenkin, jos vaan onnistuu. Haluaisin olla taas kotona lapsen/lasten kanssa mieluummin kun töissä. Toisaalta kaipaan kyllä työelämän sosiaalista puolta, aikuisten seuraa ja aikuisten keskusteluja ja tekemisiä. Niin ja tietysti sitä kuukausipalkkaa, joka kaiketi oli kuitenkin se päällimmäinen syy töihin mennä hoitovapaalta, vaikka kotona olisikin voinut vielä olla noin vuoden päivät, kunnes juniori täyttää kolme vuotta.

Tulevaisuuden toiveet liittyy juurikin lapsiluvun lisäämiseen. Lapsen kasvun seuraamiseen. En vaan kyllästy katsomaan kun pikku tyyppi mennä touhottaa, höpöttää omiaan ja on alkanut laukoa omia mielipiteitään. Ihan huippua :D Toki siihen liittyy myös "uhmakiukuttelua", kasvamista, uuden jatkuvaa opettelua, rajojen hakemista ja omien tunteiden käsittelyä, joka ei ihan vielä ole hanskassa.

Työrintamalla en ole enää niinkään varma tulevaisuuden toiveista ja haaveista. Toimistossa on tylsää, kiirettä, epämukavaa, välillä jopa ahdistavaa... Koko ajan pitäisi suoriutua enemmästä, vähemmässä ajassa... Yrittäjyys, oman itsensä herruus houkuttelisi kovasti. Totaalinen alan vaihto. Mutta riittääkö jaksaminen ja osaaminen, pinna ja maltti, ideat ja innovatiivisuus... Ei ehkä ainakaan vielä. Ei ehkä tähän elämäntilanteeseen, kun on pieni lapsi.

Tuntuu myös, että päivät on täynnä kiirettä ja menoa. Ettei mitään ehdi tehdä kunnolla ja tärkeätkin asiat siirtyy ja unohtuu. Jatkuva pitäis/on pakko-fiilis päällä. Jokin homma aina odottaa tekijäänsä.

Tämän keskellä sitten pitäisi jaksaa panostaa itseensä, suunnitella ja "aikatauluttaa" ruokailunsa fiksusti ja ehtiä liikkumaankin. Arvatkaa vaan toteutuuko?

Raskaaksi tuleminen ja paino(npudotus)

Oletteko tutustuneet Patrik Borgiin? Tykkään hänen kirjoituksissaan siitä, että hän perehtyy ja kirjoittaa niin paljon painonhallinnan psykologisesta puolesta. Tuntuu, että omalla kohdallani kyse ei ole niinkään tiedon puutteesta mitä ja koska syödä, vaan juuri mielen ja mielialan vaikutuksesta omiin valintoihin.

Erityisesti tähän tekstiin raskaaksi tulemisesta ja painonhallinnasta/-pudottamisesta palaan yhä uudelleen, koska se on jälleen ajankohtainen. Tämä puolen vuoden yrittäminen ja siihen liittyvät angstit ja moninaiset tunteet alkavat jo oikeasti käydä psyykkeen päälle ja ovat jatkuvasti mielessä, halusin tai ei. Useimmiten ei. Varsinkin, kun ei voi tietää onko tämä puoli vuotta vaan alku vuosien taistelulle vai vaan lähtölaukaus jo nurkan takana lurkkivalle raskautumiselle.

Keskenmeno taisi olla vaan piste iin päälle, että jotain on NYT tapahduttava tai heitän hanskat naulaan kokonaan.

Faktahan on, että ylipaino vaikuttaa raskaaksi tulemisen mahdollisuuksiin. On myös arvioitu, että ylipainoisilla on keskimääräistä enemmän keskenmenoja, muista raskauskomplikaatioista puhumattakaan. Tähän ei nyt ole lähdettä tarjota, nämä jutut tulee omista muistikuvista, mitä olen vuosien varrella kuullut ja lukenut. Lääkäreiltä, kirjoista, blogeista, tutkimuksista jne. Tällä hetkellä hoitava lääkäri ei juurikaan ole ottanut kantaa ylipainoon (tällä yrityskierroksella) sen enempää kun että tottakai painonpudotus hänen mielestään olisi suotavaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla sain painonpudotustavoitteen, jonka täytyttyä hoidot aloitettiin.

Miksi se painonpudotus sitten on taas niin vaikeaa? Tuntuu tosi kurjalle, kun puhutaan, että nythän sulla on tarpeeksi motivaatiota pudottaa painoa, kun yrität lasta ja se on sen tulevan lapsen etukin jne. Tottakai on! Ymmärrän, tajuan, sisäistän, käsitän, olen samaa mieltä... silti: se ei vaan saa asiaa tapahtumaan, se ei auta laihtumaan.

Miksei saa? Miksei auta?

Yleisesti puhutaan, ettei raskaana oleva saa laihduttaa. Olen samaa mieltä, jos kyseessä on jo normaalipainoinen tai lievästi ylipainoinen henkilö. Omalla kohdallani, kun painoa on taulukoidenkin mukaan "sairaalloisesti" liikaa, raskausaikana painon putoaminen tai vähintään pysyminen samassa olisi kuitenkin suotavaa. Ja ihan mahdollistakin ilman varsinaista laihduttamista (jos sillä tarkoitetaan normiruokavalion karsimista, vähentämistä tai rajoittamista muun kuin sokereiden/rasvojen/"turhien kaloreiden" osalta), sillä kummasti se motivaatio vaan sitten löytyy tsempata ruokavalion kanssa, kun jo tietää, että siellä mahassa joku pieni kasvaa.

Pasrasta olisi tietty aloittaa jo ennen raskautta.

Miksen siis aloita?



(Tämän tekstin luonnoksen kirjoitin jo aikaisemmin, en julkaissut, koska kirjoitus jäi aina kesken muiden kiireiden vuoksi.)

Kuin ihmeen kaupalla, sen enempiä miettimättä (tietoisesti ainakaan?) paino onkin pudonnut noin viikossa puoltoista kiloa. Hah. Ehkä alitajunta kuitenkin on alkanut jo töihin. Vaikka mielestäni herkkuja tässä ollaan popsittu ihan "tavalliseen tapaan" niin ehkä joku ryhtiliike on kuitenkin tapahtunut. Tai sitten se auttaa, että menkat on loppumassa :D Mietin jo, että pitäisikö taas alkaa pitämään ruokapäiväkirjaa, mutta se on jotenkin niin rasittavaa. En muista, en ehdi, en jaksa... Ja sen tuijottaminen vie vähän niinkun ideaa tästä loppuelämän hyvän syömisen opiskelusta ja totuttelusta.

Rennolla otteella siis vaan mennään ja panostetaan tuossa Pöperöproffankin blogikirjoituksessa jo esiin tulleita tärkeitä seikkoja: tasainen ateriarytmi, vihannekset, hedelmät ja kasvikset sekä yleistolkkua syömiseen :)

No ei niin ei...

Ei tullu plussaa raskaustestiin tälläkään kertaa. Odotukset oli kovat. Vkonloppumasis vedetty ja nyt uuteen nousuun, eiks jeh? Vielä kun oikeasti tuntuisi tuolta... Yh.

Oikeasti tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, unohtaa koko asia ja alkaa sopeutumaan elämään yksilapsisena perheenä. Ei huonompi vaihtoehto sekään. Oma rakas pikku poika on maailman hienoin asia ja antanut niin paljon iloa ja onnea, etten voi koskaan missään sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden ja onnentunteen määrää, jota tunnen aina kun saan pitää häntä sylissä, nähdä hänen nauravan ja juoksevan kohti äitiä huutaen :)

Mutta kun sen mielen on kääntänyt sille vaihteelle, että toisen lapsen, sisaruksen ensimmäiselle lapselle haluaa ja sitä tässä aktiivisesti jo yli puoli vuotta on yritetty ja odotettu, niin ei se mieli enää niin vaan käänny. Eikä hiljene, ne yrittämisen ja epäonnistumisen ajatukset on jatkuvasti läsnä.

Eihän se reilu puoli vuotta tai yksi keskenmeno ole vielä mitään sen rinnalla mitä jotkut joutuu asian tiimoilta läpi käymään... Toisaalta, jokainen oman tilanteensa ja jaksamisensa mukaan. Tuntuu vaan, että minun oma jaksaminen alkaa tämän asian suhteen olla jo aika pitkälti loppuun kulutettu...

Jospa tässä välillä vaikka yrittäisi masistelun ja herkkujen syömisen sijaan keskittyä liikuntaan ja hyvään syömiseen? Jos vaikka... Tuntuu vaan, että käsillä oleva vuodenaika reipastumiseen ei taida olla mitä parhain.

 

Periaatteessa tykkään syksystä; kuulasta, kirkasta, kauniin väristä... Mukava ulkoilla vielä viimeisissä auringonsäteissä ja kahistella lehtikasoissa. Tehdä syksyn puutarhahommat ja ehkä piipahtaa sienimetsässä.


Käytännössä se on pimeää, masentavaa, sadetta ja harmaata. Nukuttaa ja tekee mieli vaan syödä ja löhötä. Painavat puutarhakalusteet ei mahdu kunnolla pihavarastoon, aina kun nokkas meinaat ulos pistää niin tuulee ja sataa vaakatasossa, joka paikassa on nihkeän kylmä ja märkä.

Kumman mielenmaiseman sitä tänä syksynä valitsisi? 

Ja hei! Enää 2 kuukautta jouluun!!! :D Hahaaaa!!! Seuraavat herkuttelut silloin...?

Uuteen kiertoon...

Kun vaan mieli pysyisi mukana.

Seuraa yksityiskohtia lääkärikäynnistä ja omaa pohdintaa keskenmenosta, lapsen yrittämisestä ym. natinaa elämän epäreiluudesta.

Tuntuu, etten oikein ehtinyt edes alkaa surra tätä varhaista keskenmenoa, kun jo lääkittiin ja ultrattiin seuraavaan yrityskiertoon. Halusin lamaantua ja hautautua sänkyyn peiton alle viikoksi. Tai kahdeksi. Tai loppuvuodeksi. Mutta työt jatkui, kierto jatkui, hoidot jatkui, elämä jatkui...

Ei oikein meinannut olla työmotivaatiota ensimmäisellä viikolla. Aika paljon taas lueskelinkin muiden blogeja keskenmenosta, lapsettomuudesta, pitkällisestä raskauden yrittämisestä jne. Jotenkin saan niistä vertaistukea, vaikkei elämäntilanteet aina osukaan yksiin, ajatukset on kuitenkin usein aika samoja.

Onneksi oli se oma rakas 2-vuotias touhottaja kotosalla keräämässä ajatukset ja kaiken vapaa-ajan itseensä. Se on huomattavasti parempaa terapiaa, eikä ollut niin aikaa oman navan tuijotteluun ja keskenään murehtimiseen iltaisin.

Lääkärikäynnistä sen verran, ettei lääkäri ultratessa (kp10) sanonut MITÄÄN keskenmenosta, ilmeisesti kohtu oli jo siinä 10 päivän päästä vuodon alkamisesta täysin tyhjä. Keskustelussa sain vain kuulla, että kun viikon välein olin saanut digitaaliseen testiin tekstin "raskaana 1-2 vkoa", niin "kyllä se oikea raskaus on ollut". Jaahas. No selvä. Aika oikealta se minulle jo ehti tuntua, vaikkakin sitä onnea kesti vain noin viikon... Eli kyseessä oli kuitenkin hedelmöitynyt ja kohtuun kiinnittynyt (tai ainakin sitä voimakkaasti yrittänyt) munasolu, josta olisi voinut kehittyä lapsi, eikä kyseessä ollut pelkkä kemiallinen raskaus. Näin siis ihan oma analyysini aiheesta.

Ymmärrän, että lapsettomuuslääkärille kaikki tämä on arkea, työtä. Hän näkee näitä tapauksia varmasti paljon, eikä olekaan tarpeellista tai asianmukaista uppoutua jokaisen potilaan suruun ja mietteisiin, eikä järkevää käyttää rajallista vastaanottoaikaa asiakkaan kädestä pitämiseen ja pahoitteluun. Itselleni tämä on kuitenkin täyttä totista elämää, joten jonkinlaista lisäkeskustelua, selitystä tapahtuneelle olisin kaivannut. En kuitenkaan viitsinyt lääkärille tai hoitajille tästä sanoa, en tiedä olisiko kukaan pystynyt kuitenkaan keskustelemaan asiaa auki. Psykologille en ehkä kuitenkaan tahtoisi, sillä ennemminkin haluaisin lääketieteellistä selkeyttä siihen mitä juuri tapahtui ja miksi. Voi olla, ettei vastauksia vaan yksinkertaisesti ole.

Mietin sitäkin, että kun raskaus meni näinkin alussa kesken, ei sitä jollain tapaa noteerata niin paljon kun esim. 10 viikkoa myöhemmin kesken mennyttä raskautta. Ihan syystäkin, onhan se paljon rankempaa olla kantanut lasta ja ajatusta raskaudesta ja tulevasta vauvasta 3 kuukautta kuin viikon. Silti jäi jotenkin olo, ettei tätä nyt pidetä minään, ei tätä kannata kelailla, eteenpäin vaan... Mitä jos ei jaksa?

Toki ne harvat ystävät, joille olen tästä kertonut ovat olleet todella pahoillaan, tarjonneet sympatiaa ja keskustelua, olkapäätä johon itkeä. Mieskin on pahoillaan, ei vaan oikein osaa sanottaa tunteitaan, tai niitä ei sen kummemmin vaan ole. "Pettynyt" on sana, jonka hänestä sain irti. Siitä tuli oikeastaan vaan itselleni pahempi olo, ihankun hän olisi pettynyt minuun... Asia ei tietenkään näin ollut. (Tottakai naisellisesti vedin jo syvään henkeä valmiina räkäiseen byyääää-keskusteluun sanasta "pettynyt" kun raukka ehti onneksi pikaisesti selittää, ettei tietenkään ole pettynyt minuun vaan siihen, ettei tästä raskaudesta nyt vauvaa tullutkaan...)

Jännästi ehdin jo potea ensimmäiset raskausoireetkin, väsymyksen ja iltapalelun. Myös alavatsassa alkoi tuntua tietynlaista paineen tunnetta. Tällaista en ole kahdessa aikaisemmassa raskaudessa kokenutkaan. Sekin kyllä loppui ja vaihtui sitten niihin menkkamaisiin kramppeihin, kun vuoto alkoi. Nyt jäin pohtimaan, olikos e oire raskaudesta vai oire alkavasta keskenmenosta. Voin olla varma, että tuo tunne tai sen puuttuminen vainoaa minua mahdollisessa seuraavassa raskaudessa, kun kuulostelen ja tunnustelen onko vai eikö, jatkuuko vai eikö, tuntuuko vai eikö, tarkoittaako se raskaudesn jatkumista vai päättymistä... Näitä pohdintoja voi jatkaa äärettömiin :/

Omalla tavallaan omituisen ja jännän tästä kaikesta mielenmyllerryksestä tekee se, että saatan olla jo uudestaan raskaana. Tai sitten ei ja uutta raskautta saa odottaa kuukausitolkulla. Kun asiaa ei voi vielä varmaksi tietää (testata). Mistähän löytyisi taas se maltti odottaa reilu viikko ennenkuin tämä kierto on päässyt loppuun ja "pääsee" taas tekemään raskaustestin?

Paino junnaa. Välillä syödään ihan liikaa ja huonosti (suruun?), välillä ruokaillaan oikein mallikkaasti. Juuri nyt en jaksa keskittyä säännönmukaiseen painonhallintaan/-pudotukseen, vaikka pitäisi. Todellakin pitäisi. Ohhoijaa...

Ensimmäinen, toinen, kolmas...

Niinhän siinä sitten kävi, että hihkuin liian aikaisin (vaikken nyt ihan uskokaan, että se hihkuminen tämän "aiheutti") ja tiputtelu alkoi torstaina, kunnon vuoto lauantaina. Eipä olla enää raskaana.

Soittelin aamulla klinikalle, niin ei tarvitse tulla edes verikokeeseen, jota vielä perjantaina soittaessani mietittiin maanantaille raskauden/keskenmenon varmistamiseksi, kun vuoto oli ihan tiputtelua. Nyt kun vuoto on niin runsasta, keskenmeno on melko varma ilman verikoettakin.

Tämä on nyt herättänyt taas hirveän kirjon erilaisia tunteita kiukusta pettymykseen, surusta varovaiseen ymmärrykseen, mutta seassa on kuitenkin pieni pilkahdus toivoa. Voin vieläkin tulla raskaaksi. Ehkäpä seuraavalla kerralla taas onnistuu ihan loppuun saakka.

Ehkäpä...

Muita aiheeseen liittyviä "latteuksia" tässä kelailleena (yleensä ne vaan ärsyttää) tulin taas siihen tulokseen, että menee mieluummin kesken sitten aikaisemmin kun myöhemmin ja että mieluummin keskenmeno heti alussa kun lapsella kehitysvamma. Eipä nämä silleen varsinaisesti lohduta, mutta jotenkin ehkä auttaa asian käsittelyssä.

Nyt ollaan siis tilanteessa, että pyöreästi viidessä vuodessa minulla on ollut kolme raskautta, 2 keskenmenoa ja 1 terve lapsi. Yhteenlaskettuna "raskauden yritystä" yli kolme vuotta, raskautta reilu 11 kk (yksi "täysaikainen ja vähän ylikin" ja 3 viikkoa plus nyt tämä tuorein 1 viikko) ja ehkäisyä (hormonikierukalla) 4kk. Lääkärikäyntejä ollut useita kymmeniä, rahaa mennyt varmasti useita tuhansia. En ole kumpaakaan sen tarkemmin laskenut.

Ja toiset saa pari lasta viidessä vuodessa tuosta noin vaan. Kyllä, olen myös hieman katkera kaikessa tässä tunnemyllerryksessäni. Elämä ei oo reilua, monessakaan asiassa. Aika väsynyt olo henkisesti kuitenkin. Se alkuraskauden jäätävä fyysinen väsymys (ja muutkin oireet) poistui suunnilleen samoihin aikoihin, kun runsas vuoto alkoi.

Erona ensimmäiseen keskenmenoon kuitenkin se, että on jo se yksi maailman ihanin lapsi <3 Olen hänestä äärettömän iloinen ja onnellinen, erityisesti tällaisissa tilanteissa se kiitollisuus korostuu. Toisaalta, kun on jo kokenut miten äärettömän hienoa pienen ihmisen kasvua ja kehitystä on seurata ja olla hänen elämässä läheisesti mukana, olla niin tärkeä jollekin pienelle, niin tämä menetys tuntuu sitäkin suuremmalta...

Mitä mulle kuuluu?

Tätä on nyt parikin kaveria kysellyt, kun ollaan nähty pienen tauon jälkeen. Mietitääs nyt oikein mitäs mulle sitten oikeasti kuuluu... Vähän niinkun vaihdellen negatiivista ja positiivista...

Painossa ei juurikaan havaittavissa muutaman kilon liikehdintää enempää. Nyt en oo edes viikkoon viitsinyt (muistanut?) vaakaa käydä rääkkäämässä.

Töissä on kiirettä ja havaittavissa pientä motivaation puutetta. En ole unelma-ammatissani, mutta keksin kyllä hetimmiten parisenkymmentä ammattia, joissa viihtyisin todella paljon huonommin. Pidemmällä miettimisellä löytyis parisataa. Nykyinen työyhteisö ja -edut on hyvät. Työajat säännölliset. Työmatka voisi olla lyhyempi, mutta pk-seudulla kilometreissa "lyhytkin" matka julkisella liikenteellä nyt vaan kestää ja joka arkipäivä Helsingin keskustaan ajaminen ja siellä parkkeeraminen olisi ehdoton nounou-juttu mulle. Ja hemmetin kallistakin se olisi.

En oikein tiedä vieläkään mitä haluaisin "aikuisena" tehdä. Olen jotenkin vaan ajatunut tähän työhön. Aloitin ko. firmassa siis jo kohta 10 vuotta sitten ja olen liikkunut firman sisällä tehtävästä toiseen. Tällä hetkellä en edes osaa sanoa onko nykyinen tehtävänkuva se mielenkiintoisin. Tai edes kovin pysyvä.

Kokeilin siipiäni toisella alalla, jonka ajattelin olevan ainakin lähellä unelma-ammattiani. Ei ollut. Tai olisi ollut jos sillä olisi elänyt, mutta kun ammatinharjoittamisesta tuli lähinnä velkaa, tai noh, ei ainakaan varsinaista palkkaa pystynyt nostamaan, niin eipä sitä paljon pidemmän päälle kannattanut jatkaa, vaikka kivaa olisi ollutkin...

Jos voittaisin lotossa (aika epätodennäköistä, koska en lottoa) olisi unelmani perustaa oma käsityöpuoti, jossa voisin itse tehdä tuotteita, silloin tällöin toimia myyjänä ja myydä myös toisten käsityöläisten tuotteita. Sivussa voisi olla vaikka ihana kahvila muhkeinen värikkäine eriparisohvineen ja -tuoleineen, sellainen fiilistelyalue.

Parasta olisi, jos itse saisi suunnitella ja päättää, mutta olisi työntekijöitä, jotka hoitaisivat hommat jos ei itse ehdi/viitsi :D Osuuskunta-meininki ei ole mua varten, liikaa liikkuvia osia ja henkilökemioita. Noooh, ainahan sitä saa haaveilla...

Viime viikon olin kokonaan sairaslomalla, sillä jalka. Kiukkua ja kenkkuaa, kävely sattuu ja sen jälkeen myös turpoaa ja särkee. Sitten varaan liikaa toiselle jalalle, joten sekin särkee. Kahden eri lääkärin mielestä eri vaiva ja eri hoitomenetelmät. Samaa mieltä olivat kuitenkin, että paljain jaloin ja huonoilla kengillä (ballerinat, crocsit, muut ohutpohjaiset) kengät on erittäin huonot just nyt mun jalkaan. Hyvä, tukeva kenkä, mielellään kuulemma lenkkari. Joten nyt sitten yritetään sovitella koon 43 pronaatio-juoksukenkiä leggareihin ja mekkosiin :D Voi kertoo, ettei oikein istu, yhyyyyy...

Muutes mulle kuuluu myös kiireistä. Salille pitäis ehtiä (tai nyt kun jaloillaan ei kannattaisi hyppelehtiä niin edes vesijumppaan tai venyttelyyn), sillä päätä särkee lähes joka päivä ja siihen auttaisi, edes hieman, se että liikkuu säännöllisesti. Ystäviä olisi kiva ehtiä näkemään, perheen kanssa puuhaamaan, arjen askareet hoitamaan jne. Aloitin taas aikuisopiston kerran viikossa yhden illan nielevän harrastuksen. Se on kivaa ja ihanaa ja tykkään tosi paljon, mutta se on tietty aina aikaa pois kotoa juniorin luota. Ehkä äitille se oma harrastus sallittakoon, että on sitä "omaakin aikaa", mutta kyllähän siitä aina potee huonoa omaatuntoa vaikka mikä olisi.

Ja sitten... aion nyt uskaltaa heti alkuunsa kertoa, että lauantaina tein positiivisen raskaustestin :)

IIIIK!!! :) Raskausviikkoja ei siis kasassa juuri mitään, muut kuin mies ja läheisin ystävä ei asiasta vielä tiedä... Itsekään en ole ajatukseen vielä ehtinyt tottua, tai oikeastaan edes uskallakaan vielä ajatella, että tämä on oikeasti totta. Vaikka siis erittäin odotettu ja toivottu tila onkin!

Aika tasan puoli vuotta tällä kertaa ehdittiin raskauden alkua odotella. Kävin tosiaan jo heti alkuunsa lapsettomuusklinikalla ensimmäisen lapsen yrittämisestä tutulla lääkärillä (ja sittemmin siis joka kuukausi siellä oon ravannut) ja hormonihoidosta tämä raskaus on apua alkuunsa saanut. Sen ihmeempiin hoitoihin ei vielä ehditty mennä, pelkkä lääkitys: femar kiertoa säännöllistämään ja munasolun kasvua tukemaan sekä pregnyl ovulaatiota takaamaan.

Nyt kaikki varpaat ja sormet ristissä ja solmussa, että tämä raskaus kestää... Uh, jännittää.  Vauva <3

Ihan ensimmäinen raskautenihan päätyi keskenmenoon, joten siitä vielä aika kipeät muistot pelottelemassa takaraivossa, että mitä tahansa voi käydä.

Herkuilla vai ilman ja miten sen edistymisen kanssa kävikään...?

Kävin juuri päivittämässä painon tuonne edistymis-välilehdelle. Ja hmmm, ei sitä ehkä enää "edistyminen"-nimellä kannattaisi pitää, "paikallaan junnaaminen" olisi sopivampi nimitys. Toisaalta, ihan kiva, ettei sopiva nimitys olisi esim. "lisääntyminen" tai muuta vastaavaa painonnousuun viittaavaa :P

Oivoi. Aikaa kuluu, mukamas juttuja tehdään ja pohditaan, mutta varsinaisia tuloksia (vaa'alla, salilla, mittanauhassa tai ulkonäössä) ei ole havaittavissa. Millähän tämän "projektin" saisi taas potkastua käyntiin? Niinkun oikeasti. Käytännössä. Ei vaan ajatuksissa.

Herkkulakosta sen verran, et se menee "arjessa" ihan kivasti. Poikkeuksena näemmä viikonloppu, kun eteen sattuu kaikennäköistä ulkona syömistä-lastensynttäreitä-leffaillan jäätelöannoksia yms. Kraaaaaaahhhhh...

Jatketaan.

Olen semi-lakossa? :D

Herkkulakon kuulumiset

Suunnilleen tuossa maanantaina päätin alkaa herkkulakkoilemaan ja tein pientä listaa mitä se minulla pitäisi sisällään (edellinen kirjoitus). Tavallaan oon onnistunu tavallaan en. Eli herkkulakkoilijan tunnustukset (ja kootut selitykset) tulee tässä:

- maanantaina illalla söin pakastimesta jäätelöt pois (niitä oli 2 puikkoa ja 1 tuutti), että voin alkaa kunnolla herkkulakkoon ;) ettei sitten oo kotona mitään herkkuja huutelemassa...
- suolapähkinöitä oon ottanu lounaalla salaattipöydästä salaatin sekaan noin yhden ruokalusikallisen parina eri päivänä (ei mielestäni suuri rikkomus, vai mitä?)
- muutaman kerran oon työmatkalla ostettuun latteen heittänyt sokerit sekaan vanhasta tottumuksesta (ja koska se vaan on niin paaaaaaaljon parempaa sokerin kanssa) ja paristi työpaikan automaattikahviin laittanut makeutusainetta (koska automaattikahvi)
- koulutuspäivän "kunniaksi" kahvitauolla kahvikupin viereen lautaselle eksyi pala marjapiirakkaa. (kouluttaminen ei siis kuulu omaan työhöni ja kammoan sekä välttelen parhaan kykyni mukaan moisia tilanteita, mutta nyt vähän niinkuin ajauduin pitämään osan koulutuksesta... Yh.)

Muuten herkkulakko on pitänyt paremmin kuin hyvin. Omasta mielestäni :) En ole ostanut mitään herkkuja enkä ole sortunut niihin muuallakaan em. tapauksia lukuunottamatta. Mietin juuri, että ehkä tästä asiasta ei kannata nyt niin jyrkkää tai hankalaa tehdä, kun tässä kumminkin rakennellaan pohjaa pysyvälle paremmalle syömiselle ja ennenkaikkea paremmille ruokailutottumuksille loppu elämäksi.

Sitten se iso hämmästyksen aihe: paino on noussut! :O Mitä ihmettä? Ei paljoa, mutta vaaka näyttää hieman enemmän kuitenkin...

Mielestäni oon syönykin ihan kohtuudella, tasaisesti, perusruokaa... Noh. Ehkä odotan vielä viikonlopun yli, että mikä on lopullinen tuomio ensimmäisestä herkkulakkoviikosta.

Herkkulakko

Koska menin näppäränä juuri edellisen postauksen kommentissa lupaamaan, että "nyt alkaa herkkulakko", niin kai sen on sitten pakko alkaa. AAAAAAARGH!!!

Ensiksi pitää määritellä "herkku". Minun määritelmäni tässä on seuraavanlainen: Lisätty sokeri tai sokeria yltiöpäisesti sisältävä, ei perusruokavalioon kuuluva, ylinmääräinen "ei tarpeellinen" makea/suolainen mussutettava.

Poikkeukset: juhlissa/kylässä saa maistaa VÄHÄN, jos on jotain tosi spesiaalia ja/tai ei kehtaa kieltäytyä.

Pääosin nyt jää siis pois:
- sokeri kahvista/teestä
- suklaat, namit
- keksit
- jäätelöt
- sipsit, suolapähkinät, popcornit
- pullat, leivonnaiset
- vanukkaat yms jälkiruokamössöt
- tavis sokerilla kyllästetyt limut, mehut

Sallittakoon:
- hieman sokeria sisältävä mansikkasurvos pakkasesta (rahkan/jogurtin joukkoon)
- xylitol-pastillit (ei kilotolkulla)
- hunaja teessä (pieni määrä)
- light-limut, tuoremehut (ei lisättyä sokeria)

Saatan hieman muokata listaa ilmenevien tarpeiden mukaan, järkevästi :)

Ja tämän setin kesto:
Aloitetaan sillä, että viikkokin olisi minulle jo hyvä aika. Sillä saa ehkä tämän fyysisen ja henkisen tarpeen katkaistua? Kaikista hienointa olisi, jos vaikka tuonne jouluun saakka selviäisi ilman suklaita/herkutteluja/mässäilyjä, mutta katsotaan nyt...

Voi herkku

Miten tämän "kierteen" saa katkaistua? Onko jossain AH? Anonyymit herkuttelijat. Ei voi ensimmäistäkään kauppareissua tehdä, ettei mukaan tarttuisi jotain hyvää mussutettavaa. Todella rasittavaa. Miten saisi taas itsensä skarpattua siihen, ettei koko ajan nassuttaisi jotain?

Pitääkö lopettaa kokonaan napostelu? (Apua!) Suuhun laitetaan ruokaa vaan kun takamus on ruokapöydän penkissä kiinni ja vain tiettyinä kellonaikoina? Pitääkö opetella napostelemaan jotain terveellista? Porkkanaa ja kukkakaalia? (Hyi.) Pitääkö alkaa syömään hulluna xylitolpastilleja tai purkkaa?

Mikä teillä toimii?

Yritin tässä yksi päivä jo alkaa kokonaan vierottautumaan sokerista/makeutusaineista. Hyvin meni työpäivän aikana kolme kuppia kahvia ilman sokeria, mutta kun tuli aika vaihtaa teehen (kahvikiintiön täytyttyä) niin hunajaahan sinne teekuppiin solahti. Ei ehkä yksittäisenä tekona niin suuri rikos, mutta kuvaa hyvin tätä mun "nyt minä päätin ja teen"-linjan pitämistä...

Mistä apua/vinkkejä herkuttelun lopettamiseen?

Meikäläisen kohdalla "pidät vaan tasaiset ruokarytmit ja syöt tarpeeksi proteiinia/hitaita kuituja/ blaablaablaa ei just nyt toimi...

Öyh.

Niinjoo. Menkkoja odotetaan alkavaksi hetkenä minä hyvänsä. (Syy??)

Lisää "haasteita"

Eli vastauksia kysymyksiin, jotka pöllin Viktorian blogista ;) Koska nää on mun mielestä vaan niin hauskoja vastailla.

1. Millaisia suunnitelmia sinulla on syksyksi?

Noooh, laihtua olis kiva ja tulla raskaaksi. Siinäpä ne päällimmäiset "pikku jutut" :D

Seriously, ajattelin ottaa liikunnan taas säännölliseksi osaksi elämää. Aikatauluja ja paikkoja/lajeja pitää vielä vähän säätää koska työ-päiväkoti-systeemi vaatii omat totuttelunsa ja kotonakin olis joskus kiva lapsen kanssa olla, niinkun ajan kanssa rauhassa, mutta haluaisin vihdoinkin päästä eroon jatkuvista niska-hartia-jumitus-päänsäryistä ja yksi apu tulee liikunnasta. Kunhan se on säännöllistä.

Haluaisin myös ommella enemmän. Itselle ja lapselle. Ehkä jopa miehellekin jotain pientä. Tai tehdä muuta kivaa juttua käsillä, vaikka virkata kuteesta mattoja (jos niska kestää.)

Yritän myös panostaa pikku hiljaa taas ruoan laatuun ja määrään. Säännölliseen hyvään syömiseen. Herkkujen vähentämiseen. Päättömän mässäilyn lopettamiseen.

2. Paras liikuntamuoto juuri nyt ja mikä siinä on parasta?

Erilaiset vesijumpat. Tykkään tosi paljon vedestä ja vesijumppa on yleensä tehokasta, mutta nivelystävällistä. Ei tarvii illalla itkeä kun jalkapohjat tai jalkapöytä särkee liikunnan seurauksena. Vesi kannattelee, mutta antaa samalla hyvin vastusta.

Chiball olisi myös hauskaa, mutta sen aikataulu (salin jumppakalenterin aikataulu) ei vaan nyt vaan tällä hetkellä toimi muun elämän kanssa.

3. Museo vai baari?

Riippuu museosta, mutta yleensä kyllä baari :) Pääsee tanssimaan ja kuuntelemaan musiikkia. Mielellään live-musiikkia. Näkee ystäviä. Voi seurailla ihmisiä kun ne törttöilee :D Hyvää viihdettä, kun itse harvoin juo ja toooodella harvoin enemmän kun pari drinksua.

4. Pihallesi ilmestyy aikakone. Miten toimit?

Eka varmaan mulkoilen naapuriin aidan yli tai raoista, että taasko te heivasitte jotain roinaa meidän puolelle??! (Meidän pihalta, aidan vierestä on löytynyt mm. joulukuusi, tyhjä kaljatölkki, aurauskeppi, tennispallo...)

Olen oikeasti varmaan niin epäluuloinen, etten uskaltaisi moisella masiinalla tehdä mitään. Jos joku voisi todistaa sen olevan varmasti toimiva ja takaisi, että sillä pääsee takaisinkin haluaisin käydä vierailulla ajassa, jossa isäni oli vielä elossa, vähän jutustella ja tutustua näin aikuisen mielellä siihen millainen hän oli.

5. Millaisista kulttuurin muodoista nautit?

Onko kirjallisuus kulttuuria? Hömppäkirjallisuuskulttuurista? Elokuvista (action/seikkailu). Livekeikoista.

Oon toki käyny teatterissa, baletissa, oopperassa, taidenäyttelyssä... Eniten em. vaihtoehdoista pidin Maija Poppanen teatteriesityksestä ;)

6. Mitä tv-sarjaa suosittelisit lukijoillesi?

Hmmmm... mistä kukakin tykkää. Itse tykkään lähinnä etsivä/rikos/poliisisarjoista. Tällä hetkellä nautintohermoja kutkuttaa Mentalist, Holmes NYC, Kohde, Blacklist ja Glades. Jonain muuna aikana joku muu. Nämä siis digiboxilta tv-tallenteina tällä hetkellä menossa, katsotaan kun ehditään.

7. Entä mitä kirjaa suosittelisit?

Jotain hyvät tavat ja kultaiset käytössäännöt-opasta, ihan kaikille kanssaihmisille, erityisesti julkisissa kulkuvälineissä liikkuville ja ruokakaupoissa kävijöille. Uh.

8. Parasta juuri nyt?

Että kesää on vielä jäljellä ja elämän palaset on ihan mallillaan.

9. Mikä oli ensimmäinen nettinimimerkkisi ikinä?

Haha, mikä kysymys!!! Oliskohan ollu Lily xl jossain KissFM chatissa vuonna -96? :D En muista varmaksi. Jotain sen suuntaista. Hehehehe. Oi niitä aikoja...

10. Kolme asiaa jotka haluaisit kokea ennen kuolemaasi. 

- Monilapsisen perheen arjen. (Joo, oon hullu masokisti :P )
- Merenrantakodin tai -mökin
- Lapsenlapset

Bonuksena blogin hengen mukaisesti sanoisin myös, että normaalipainon :) Tai edes lievästi ylipainoinen-kategorian.

Henkilökohtaista vai ei?

Kuinka henkilökohtaisia asioita voi kirjoittaa blogiin? Kuka sen määrittelee? Kuinka paljon voi uskaltaa? Saako puhua ihan kaikesta mitä mieleen juolahtaa? Saanko kakkaa niskaan, jos muutankin mielipiteeni kesken matkan? Voiko joku läheiseni loukkaantua, kun juttelen blogissa enkä hänelle?

Kun pitää blogia nimettömänä kynnys toki madaltuu laverrella ummet ja lammet (onko toi edes oikea sanonta?? Ja mikä ihme on se "umpi"? :P ) kun jos kirjoittaisi omalla nimellä ja kasvoilla. Joo, anteeksi, oikea nimeni ei ole Saaga ;) Valitsin sen kuitenkin nimimerkikseni, koska sillä on yhtymäkohta elämääni blogin ulkopuolella ja se on mielestäni erittäin kaunis nimi. Jos saisin joskus pikku tytön hänen nimensä voisi hyvinkin olla Saaga...

Haluaisin kirjoittaa tänne vaikka mistä ja kuitenkin on aina pieni pelko, jos kuitenkin joku tuttu, ystävä, työtoveri sattuisikin lukemaan ja jotenkin tunnistamaan minut. Tulisiko hän sanomaan asiasta, kuiskailisiko muiden kanssa selkäni takana, unohtaisiko koko jutun, "stalkkaisiko" mitä minulle _oikeasti_ kuuluu...?

Hankalaa.

Haluaisin olla avoin ja kertoa syvimmistä ajatuksistani sekä saada niihin myös muiden ajatuksia, näkökulmia, pohdintaa, vertaistukea... Senhän takia blogin perustin :D Haluaisin olla minä. Mutta voinko täysin olla? Olenko täällä erilainen minä?

Toki puhun painonhallinnasta, laihduttamisesta, lihavana liikkumisesta, raskauden haaveista ja yrittämisestä yms. ystävien ja joidenkin sukulaistenkin kanssa. Tietenkin. Lörppä kun olen ;) Mutta kaikkea en haluaisi jakaa kaikille. En ole niin avoin, että olisin joka ajatuksestani valmis keskustelemaan missä vaan, kenen kanssa vaan.

Eräs ei-niin-tuttu työkaveri esimerkiksi on ottanut jo nyt asiakseen pohtia meidän perheen lapsilukua kahvitunneilla. En ole itse aloittanut hänen kanssaan mitään tähän viittaavia keskusteluja, tuskin keskustellut edes muutamaa työasiaa enemmän hänen kanssaan sen puolen vuoden aikana kun ollaan talossa yhtä aikaa oltu. Erinäisiä vihjailuja tullut tyyliin "kyllähän teidän juniori nyt sisaruksen tarvii" tai "tämähän olisi hyvä nimi juniorin veljelle" yms. TODELLA rasittavaa. Siitä seuraa, että kukaan ei kysy suoraan, mutta kaikki kyttää ja näkee selvästi, että miettivät että jaa jaa, kohta se varmaan jää äitiyslomalle ja onkohan se jo raskaana ja ja ja... Uuuh.

Laihduttamisesta ei sentään ole kukaan alkanut keskustelmaan ellen itse aloita :D

Haasteita haasteita...

Tai paremminkin vastauksia kysymyksiin, joita Oona K. minulle (ja niille 10 muulle) esitti blogissaan...

Säännöt:
● Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
● Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
● Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
● Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.

Aion olla heti alkuunsa sääntörikkoja ja vaan vastata minulle esitettyihin kysymyksiin :P Ja toki kiittää haasteesta, joka saapui http://oonanikuisuusprojekti.blogspot.fi/-blogista, kiitos :)

Joten tässäpä niihin vastauksia:

1. Mistä halu laihduttaa alunperin lähti? 

Ai niinkun sen ekan kerran? Vai niinkun tällä kertaa...? :D Noooooh, ihan alkujaan syyt oli varmaan enemmän ulkonäköpainotteiset kun nykypäivänä. Tällä hetkellä se on ehdottomasti terveys. (Ja ehkä silti vähän myös se ulkonäkö...?) Päällimmäisenä kuitenkin oma henkinen ja fyysinen hyvinvointi, yritys välttää (tai ainakin lykätä vielä vähän kauemmas tulevaisuuteen) ylipainon & iän tuomien nurkan takana jo väijyvien sairauksien mahdollisuus, ainakin pienentää sitä. Sekä halu olla esimerkkinä omalle jälkikasvulle, miten ihmisen olisi hyvä syödä ja liikkua, että pysyy perushyvässä kuosissa ja elämä on kivaa. Perinteinen "tee niinkun mä sanon, älä niinkun mä teen" on toki kiva ohjenuora, mutta oma esimerkki toiminnassa ja tekemisessä taitaa silti toimia paremmin :P Myös halu saada toinen lapsi vaikuttaa tälläkin hetkellä haluun pudottaa painoa, jotta mahdollinen raskaus ja olot lapselle kasvaa (sekä mahassa että sen ulkopuolella) olisi terveellisemmällä pohjalla.

2. Mitä vinkkejä antaisit kelle tahansa, joka haluaa pudottaa painoaan?

Maltilla. Elämänmuutos, tapojen ja asenteen muutos, pikku hiljaa, ei nopeita ihmedieettejä. Jostain "ihmedieetistä" voi toki saada sen tarvitsemansa alkusysäyksen, mutta pidemmän päälle ne ei toimi, kilot hiipii (lähes) aina takaisin, valitettavan usein niiden kuuluisien korkojen kera. Joillekin sopii kalorien/määrien/sisältöjen laskeminen, toisille ei; mieti itselle paras tapa. Joillekin tiukka kuuri liikunnalla, joillekin selkeästi enemmän ruokaan panostaen. Itselle ehkä tiukkuus ja isot rajoitteet ei sovi, ei myöskään hullu liikuntarääkki. Enemmän meen fiilistellen, mikä tuntuu itselle hyvältä (ja siedettävältä.) Myös pitkäjänteisyys on se avainsana, vaikka välillä "repsahtaisi" niin jatkaa vaan, sinnillä eteenpäin.

Nyt kun vielä saisi nämä omat "opit" käytäntöön mukaan niin voisi saada jotain näkyviä tuloksiakin :D

3. Millä herkuttelet ja kuinka usein? 

Ääääh... nyt kesän aikana ihan liian monilla asioilla ja ihan liian usein. Mulle toimii melkein mikä vaan :D Enemmän makea kuin suolainen/rasvainen, mutta toki sipsit ja pitsat menee myös. Jäätelö ehkä eniten houkuttaa kesällä. Myös irtokarkit, pulla, leivonnaiset, makeat jälkiruoat, vanukkaat jne. jne. jne... 

Yks "painonhallitsijan" herkku on tainnut olla jo pidemmän aikaa pakasteesta stevialla makeutettu mansikkasurvos ja kreikkalainen/turkkilainen jogurtti. Nam :) Ja kesäaikaan mansikat, kirsikat ja herneet tuoreeltaan, suoraan torilta. Superherkkua!

4. Onko laihtumistasi kommentoitu millään tavalla ja jos on, miltä se on tuntunut? 

Tällä kertaa ei, koska paino on tullut vaan muutamia kiloja alas niin pitkällä aikavälillä. Tämän painonhallintakierroksen alun n. 5 kg:n pudotusta ei kukaan tainnut edes huomata? Edellisellä kerralla kun lyhyemmässä ajassa tippui se parikyt kiloa, alkoi ihmiset huomata ja joku jotain kommentoikin. Ei ihmeempiä. Tyyliin "oot laihtunu". No joo, kappas, niinpä oonkin, kiva kun huomasit. Lähinnä niinpäin sain kommenttia, että kun sitten painonpudotuksen päätteeksi tulin raskaaksi ja maha alkoi kasvaa, kukaan ei edes huomannut raskautta! (Ei uskaltanut kysyä/kommentoida?) Suunnilleen raskausvkolla 20 kerroin töissä asiasta. Silloin eräs kolleega uskalsi mainita, että hän oli jo ajatellut, että voi surku kun oot saanu painoa niin hienosti pudotettua, että nyt se hiipii takaisin :D "Ei kun se on tällä kertaa tää vauva, joka täällä mahaa nostaa ;) "

Ne kuuluisat raskauskilotkin tuli suurimmaksi osaksi sitten vasta äitiyslomalla & hoitovapaalla kerättyä takaisin :P Koska raskausdiabetes ja vahdin aika tarkkaan ja jopa onnistuneesti syömisiäni raskauden aikana.

5. Millä tavalla suhtautumisesi omaan vartaloosi on muuttunut tämän "matkan" aikana? 

Ehkä iän myötä olen sallivampi, en niin kauhistele tai häpeile. Tiedostan olevani iso ja en omasta mielestänikään näytä kauhean mukavalta "joka kohdasta", mutta olen sikäli sinut itseni kanssa etten niin häpeile tai mieti jatkuvasti kokoani. Enemmän muistan nyt sen fyysisen fiiliksen miltä tuntui olla sen 25 kiloa kevyempi ja miten nyt taas siinä "huippupainossa" käyneenä en haluaisi enää ikinä siihen palata!!! Yh. Lähinnä sen takia, ettei meinaa jaksaa liikkua, ei taivu, ei pysty fyysisesti tekemään mitä haluaa, ainakaan kovin vaivattomasti ilman puhinoita. Mietin tosin kauhulla, että jos onnistun useamman kymmenen kiloa pudottamaan (siis tyyliin yli 30kg), että mitä teen kaikelle sille ylinmääräiselle iholle/nahkalle, joka väkisinkin jää roikkumaan? Se ei varmasti enää palaudu sitäkään vähää mitä ehkä nuorempana olisi...

6. Mitä vinkkejä antaisit henkilölle jonka suhde omaan kehoon ja syömisiin on vääristynyt?

Kaikki ollaan erilaisia ja hyvä niin! Ei ole yhtä ainoaa kauneusihannetta, joka olisi jokaisen mieleen, joten ehkä kannattaa miettiä, mikä olisi se oma ihannekuva. Oikeasti. Rehellisesti pohtia mikä on elämässä tärkeää, ulkonäkö vai mielen hyvinvointi. Rohkeasti hakea apua ja tukea, puhua asioista ammattilaisten kanssa eikä jäädä omaan ajatusmaailmaan jumiin, jos se ei tue omaa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä elämään ja olemiseen.

7. Kerro oma suosikkiruokasi

Hmmm, tää on aina vaikea... Pitsa, pasta, kiinalainen... En niin tykkää pihveistä ja perunoista, enemmän pasta ja kana. Ranskalaiset toki on herkkua :P Myös hyvä kana- tai vuohenjuustosalaatti ravintolassa maistuu ja erilaiset tortilla yms. väsäykset.

8. Millä tavoin urheilet? 

Vesijumppa, venyttely, pilates, uinti, chiball, jooga... Ohjattuna kuntosalilla. Silloinkun ehtii ja jaksaa. Eli en kovinkaan säännöllisesti. Toki olen (taas) yrittänyt skarpata ja varata viikosta/kalenterista sen 2-3 ohjattua liikuntaa per viikko. Yksin/kotona urheilijaksi musta ei ole, en vaan saa aikaiseksi. Pyöräilyä pyöräkärryn ja kävelyä lastenrattaiden kera jonkun verran kotosalla tulee harrastettua, enemmänkin voisi.

9. Kuuluuko liikunnan olla osa painonpudotusta? 

Kyllä ja ei. Liikunnan ylipäätään kuuluisi olla osana terveellistä ja hyvinvoivaa arkea, joten sikäli se olisi hyvä olla mukana myös painonpudotuksessa sekä -hallinnassa. Osa arkea, osa elämää. Toisaalta pelkästään liikkumalla laihduttamalla saa aikalailla huhkia, jos ei panosta ruokailuun yhtään. Itsellä liikkuminen tukee painonhallintaa, se on aikaa pois sohvalta & jääkaapin luota :D Haha. No mutta oikeasti, jos liikkuu säännöllisesti niin ei syökään niin miten sattuu, ei halua terrorisoida liikkumisen vaikutusta mättämällä mitä sattuu ja usein jos tietää, että päivään kuuluu liikuntasuoritus niin syökin sitä silmällä pitäen, eli jollain tavalla vähän paremmin ja tiedostavammin.

10. Mitkä asiat tai ajatukset saavat jaksamaan niinä hetkinä, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa koko touhu? 

Tämän vastauksen kun saisi vakaana mieleen ja pullotettua pikku pulloihin, joista sitten annoksina nauttisi kun ne hanskat lähestyy tiskiä! :) Joskus se on se tulevaisuuden kuva, ajatus siitä miten paljon kevyempää ja kivempaa on kun painaa vähemmän. Joskus se on ajatus terveemmästä ja kivuttomammasta elämästä. Joskus se on pelkkä hammasten kiristely et leikkiin on lähdetty, viedään homma loppuun. Tai edes vähän eteenpäin. Joskus se on vaan se fiilis, että nyt haluan tehdä itselleni hyvää ja syön hyviä sisältöjä, ruokaa, joka tekee jollain tavalla minulle hyvää. Joskus ei vaan muista näistä ensimmäistäkään :/

11. Mistä saavutuksestasi olet kaikkein ylpein? 

No varmaan siitä, että kerran olen onnistunut sen 25 kiloa pudottamaan. Tiedän, että pystyn siihen. Nyt on vaan ollu jotain käyynistymisvaikeuksia (öh, puoli vuotta...????!) En tiedä voidaanko miettiä elämän "saavutuksiksi" hyvä parisuhde ja ihana lapsi, mutte näistä olen ylpeä ja iloinen joka päivä :)

Back in business

Lomat loppu, ekat liikunnat varattu. Siitä se taas lähtee :)

Lomailtu on ihan kunnolla, relattu, otettu rennosti, nähty maailmaa ja mummoja sekä syöty moninaisesti. Paljon. Vailla pienintäkään ajatusta ruoan sisällöstä tai määrästä. Eli unohdettu se "hyvä syöminen" ja liikunnat. Paino ei oo silti hetkahdellu kovinkaan paljon suuntaan taikka toiseen. Ihmettelen.

Juniori aloitti päiväkodissa ja isikin palasi työelämään. Mulla kevyt lasku tähän alkuun tälleen parin työpäivän viikolla. Ens viikolla sit täys viikko. Huh. Vielä on vähän miettimistä arjen kuvioissa, et kuka vie, kuka hakee, kuka liikkuu minäkin päivinä, kuka ehtii laittaa ruoan ja kuka viihdyttää junioria, kun piha- ja kotityötkin painaa päälle ja läheisyyden kaipuu on iso sekä juniorilla että äidillä päiväkoti- ja työpäivien jälkeen. Eiköhän se tästä jossain vaiheessa jollain tavalla sutjaannu.

Ruuhkavuodet :D

 

Suurempia kiveen kirjotettuja suunnitelmia ruokailun tai liikunnankaan suhteen en oo tehnyt. Jos nyt taas alkuun säännöllistäisi ruokarytmin, järkeistäisi syömiset, jättäisi herkut kauppaan ja ottaisi edes jotain liikuntaa arkeen mukaan. Katsotaan sitten hetken kuluttua, miten tämä uusi elämäntilanne taas lähtee rullaamaan. (Lapsi päivähoidossa ja molemmat vanhemmat töissä on se meidän elämän tämänhetkinen muutos.)

Mites teillä muilla sujuu tämä syksyiseen arkeen palaaminen?

Kesälomatauko

Bloggaamiseen, ei toivottavasti painonpudotukseen, tai edes painonhallintaan. Tai edes yrittämiseen.

Vaikka aika hallitsematon se paino on viime aikoina ollut. Ai ai ai... Voi voi voi... mutta palataan asiaan sitten syksymmällä... Nyt nautitaan kesästä :D

Kuvalähde: http://pekkaturunen.kuvat.fi/kuvat/Luontokuvia+kevät-kesä/Kesä+2014/

Ihanaa kesää kaikille! :)

Vastauksia haasteeseen

Viktoria laittoi haastetta tulemaan Oikeus hyvään oloon-blogistaan.

Tämän haasteen saa tästä napata kuka tahtoo, linkatkaa kommentteihin jos vastailette :)

1. Mikä on tärkein päivärutiinisi

Ömmmm... Ei ole varsinaisia rutiineja. Ruokaa pitää saada ja kahvia. Paitsi joskus vapaapäivinä ei edes muista keittää kahvia.

Vesipullo pitää olla aina mukana, lähti mihin tahansa. Roskiksen vientiin tai takapihalla heilumiseen en ota pulloa mukaan, mutta lähes mihin tahansa muualle lähtiessä pullo kulkee kassissa.

2. Paras kirja, jonka olet lukenut? Miksi?

Nyt en olekaan hetkeen lukenut juuri mitään, ainakaan kovin järjellistä, ainakaan kovin nopeaan tahtiin... Olen enimmäkseen koukuttunut fantasiaan, tarkennettuna velhojen ja vampyyrien maailmaan, mieluiten vielä romantiikalla maustettuna ;) J.R. Ward (The Black Dagger Brotherhood) ja Christine Feehan (Dark series) tulee ekana mieleen. Myös Potterit ja Twilight Sagat on luettu. Ja tietty Fifty shades of grey, vaikkei se nyt ihan tipahdakaan tuohon fantasia-sarjaan... Tai noh, omanlaisensa fantasiaa sekin ;)

Luen näitä em. pääosin englanniksi, hyvää harjoitusta kielitaidolle plus helpompi saada kirjastosta englanniksi uusimmat kun suomeksi.

Mutta että valkkaisin parhaimman koskaan lukemani kirjan... mahdoton tehtävä!!! :D

3. Mihin olet aina halunnut matkustaa? Oletko toteuttanut haaveesi?

Mihin mä en olisi halunnut matkustaa? :D Noh, ehkä Venäjälle tai Kiinaan en lähtisi... Afrikka ei myöskään ihan hirveästi innosta. (Toki jos joku järjestäisi ja maksaisi matkat niin lähtisin :P )

Tällä hetkellä haaveena on päästä Islantiin. Ja Australiaan. Ja Väli-Amerikkaan. Ja ja ja.. Koska rakastan espanjan kieltä (vaikka en sitä juurikaan osaa) niin tykkään matkustaa espanjassa. Teneriffat, Gran Canariat ja Mallorcat on käyty, ihan kivoja, mutta eniten haluaisin koluta nimenomaan manner-Espanjaa, Barcelona oli kiva paikka! Haluaisin käydä myös useimmissa latinalaisen amerikan maissa. Pohjois-Amerikkaan haluaisin tutustua laajemmin, olen muutaman kerran käynyt New Yorkissa, vähän vielä jäi nähtävää, että sinnekin voisi lähteä useammankin kerran.

Skotlantiin oli myös kova hinku ja siellä mieheni kanssa kävimmekin joitain vuosia sitten. Ehkä se on sitten se toteutunut matkustushaave :) Barcelonan ja New Yorkin ohella.

4. Haluaisitko asua ulkomailla? Missä?

Halusin ennen, mutta nyt olen ehkä kasvattanut vahvemmat juuret ja Suomesta lähteminen pysyvästi tai pidemmäksi ajaksi kun maksimissaan muutamiksi kuukausiksi ei enää innosta niin paljon. Ehkä jopa hieman pelottaisi, joten en ehkä enää lähtisi ulkomaille asumaan.

5. Jos saisit täyttää vaatekaapin vain yhdellä merkillä, niin mikä se olisi?

Varmaan Zizzi. Siihen tarttis kyllä paljon rahaa ;)

6. Lempiruokasi

Ruoka... hmmmm... ehkä pitsa? Voiko sanoa, että juusto olisi lempiruoka? Tai jäätelö? :P

7. Tärkein periaatteesi äitinä/naisena?

Äitinä rakkaus, välittäminen ja läsnäolo. Naisena tasa-arvo.

8. Oma juttusi, josta et luovu?

Ompelu, käsityöt. (ja kankaiden ja käsityötarvikkeiden hamstraus)

9. Hetki, joka on jäänyt mieleesi? Miksi?

Lapsen syntymä.

Hääpäivä (jostain syystä erityisesti hääkuvien otto ennen kirkkoon menoa, tunnelmat ja maisemat.)

Oman isän kuolema.

(Ai pitiks näihin vastata aina vaan yksi vaihtoehto? :P )

10. Oletko kenkä vai laukkuihminen?

Olen. Rrrrrrrakastan molempia! Vaihdan molempia jatkuvasti. Omistan molempia liikaa.

Jos pitäisi valita kumpi niin.... vaikea. En osaa.

11. Lempipuuhasi kesällä?

Ulkona oleskelu. Ulkona voi kesällä syödä, lukea, nukkua, uida, liikkua, löhöstellä, leikkiä, ihmetellä, tarkkailla luontoa, samoilla, pyöräillä, ostostella (ulkoilmatorit ja -kirppikset), grillailla, istua terassilla, käydä piknikillä...

Kesä <3

Au. Au, au, au...

On tämä naisen elo ihanata. Taisi olla reilu kuukausi sitten, kun kirjoitin, että kyllästyin odottamaan, jotta raskaushaaverintamalla jotain tapahtuisi ja menin lääkärille. Taas. Noh, edelleen tässä odotellaan. Ensin odotettiin, että kierto alkaisi ilman lääkitystä. Ei alkanut. Sitten odoteltiin, että kierto (kuukautiset) alkaisi lääkkeillä. Noh, alkoi ne jonkinmoisella viiveellä, mutta niitäkin odoteltiin (mun mielestä liian kauan). Sitten odottelin, että vuoto loppuisi, kun oli taas sellainen niagara, että oksat pois. Sitten odottelin, että ovulaatiotikkuun ilmestyisi hymynaama. Sitä testasin useana aamuna. No, ei ilmestynyt.

Ultrassa on tässä välissä käyty jo kahdesti. Hei vaan hei munasarjat. Kuis menee? Vähän yhteistyötä, kiitos. Ja tässä tuli se au, au, au-osuus. Ai että kun oikein etsimällä etsitään ja mitataan ja katsotaan missä kukakin kasvaa ja minkä kokoisena niin kyllä tekee kipeää. Jotain kuitenkin siellä tapahtuu kun on niin herkkänä. Ei se aina näin kammottavaa ole ollut. Tai vaikuttaako se, että on jo yhden raskauden ja synnytyksen käynyt läpi?

Oi ovulaatio, missä luuraat?

Vielä olisi yksi ultra edessä, koska ovulaatiotestit ei tosiaan mulle plussaa näyttäneet (kuten ei oo näyttänyt koskaan aikaisemminkaan), että katsotaan mitä ne munasolut oikein puuhaa ja aikooko se hieman kasvamaan lähtenyt yksilö irrottautua vai ei...

Kaksi raskautta (joista toinen meni silloin heti alkuunsa kesken) on aikaisemmin kuitenkin käynnistynyt, vaikkei ovulaatiota olekaan testitikkuun tullut... Hmmm...? Testitkään ei oo niitä halvimpia, joten nyt ei pitäis ainakaan olla mikään huonolaatuinen testi. Ehkä. Mistä näistäkään tietää? Mietin vaan et miksei ovikset mulla testeissä näy? Onko tässäkin joku matalahormonisen (?) oireyhtymä valloillaan?

Ihme kyttääjäksi tässä on kanssa kehittynyt. Miltä tuntu milloinkin, oliko sitä, tätä vai tota eritettä, mikä kesti minkäkin aikaa, koska piti tehdä/testata mitä...? Ohhoijaa.

Odotan "innolla" josko tätä saa tehdä taas kuukauden (vuoden?) toisensa perään. Alkaa muistua kummasti mieleen ne muutamien vuosien takaiset systeemit, kun ensimmäistä lasta yritettiin. Tämän toisen yrityksen piti olla rennompaa ja sikäli tutumpaa, että nämä samat jutut on jo osittain nähty ja koettu. Vaan eipä vissiin ole.

Toki erona on se, että ihan koko ajan ei omaa olemistaan ehdi märehtiä, kun on se rakas pikku kaveri viihdyttämässä ja pitämässä kiireisenä. Hänelle olis vaan niin mukava saada sisarus mahdollisimman pian.

Sormet ja varpaat ristiin, että nyt tärppäisi helpommalla :)

Vauva <3 <3 <3

Hankalat aamut ja haastavat illat

Aamupala. Opin siihen jossain vaiheessa painonpudotusprojektia vol. 1 (tai 101?). Sain sen käyntiin tässä helmikuussa alkaneessa projektissa ja se sujui ihan hyvin. Mutta nyt... jokin on mennyt pieleen. 

 

Arki? 

Kiire? 

Aikataulut? 

Suunnittelemattomuus?

 

Juniori on tällä hetkellä isin kanssa kotona ja menee vasta syksyllä päivähoitoon. Itse palasin töihin muutamia kuukausia sitten. Alkuvuodesta pikkutyypin nukkumisrytmi ja/tai äidin läheisyyden tarvitseminen heti aamutuimaan oli erilaista ja ehdin hyvin tehdä ja joskus jopa nauttia aamupalan kotona (jos pikkutyyppi nukkui tai söi itse aamiaista vieressä), tai jos oli helposti työmatkalla syötävää (esim. smoothie) niin sain sen aina valmistettua ja napattua bussiin/junaan mukaan.

Nyttemmin tuntuu etten ehdi/pysty nauttimaan aamupalaa ennen töihin tuloa. Ja joskus on töissä tiedossa niin kiirettä heti aamusta pitäen etten ehdi kaupasta edes syötävää hakea tai jos on eväät, niin en vaan ehdi niitä syömään.

Joka taas vaikuttaa erittäin huonosti illan syömis innokkuuteen :/

Ei paljoa huvittaisi herätä vielä aikaisemmin sen takia, että ehtii miettiä eväät aamulla. Illalla useinkaan en saa aikaiseksi ajateltua asiaa, saatikka tehtyä jotain sen eteen.

Oon enemmän ilta- kuin aamuihminen, joten aamut tuppaa olemaan vähän takkuisia muutenkin.

Mutta on niistä illoistakin tullut uneliaita. Tuntuu, ettei aika riitä. Oikein mihinkään. Pikkutyyppi vaatii (ihan oikeutetusti tietysti!) paljon aikaa ja huomiota ja kun isin kanssa ollaan päivä niin iltaisin tuntuu, että vaan äiti kelpaa. Tietysti mielelläni tuon rakkaan lapseni kanssa puuhailenkin :) Pitäisi vaan ehtiä niin paljon muutakin, niinkun peruselämää pyykkeineen ja ruoanlaittoineen yms. puhumattakaan tästä laihdutusprojektista ja siihen panostamisesta. Meillä ei edes ole ihmeemmin (itsellä tai lapsella) harrastuksia, mitkä sitä aikaa illoista nielisi.

Noh, _pitäishän_ mun siellä salilla/jumpassa ehtiä/viitsiä ravaamaan useamman kerran viikossa...

Ei voi kun ihmetellä, että mihin se aika oikein menee?

Miks tää ei toimi?

Meinaan painonpudotus. Niinkun mistä se aika, motivaatio, jaksaminen, muistaminen? En käsitä miten joskus onnistuin tiputtamaan sen 25 kiloa. Nyt on ollu yritystä jo 4 kuukautta ja kokonaispudotus vaihtelee 5 kilon molemmin puolin. (Joka sekin lähti vissiin suunnilleen 3 ekan viikon aikana...) Heti jos pari kiloa lähtee niin seuraavan parin viikon aikana syön ne takaisin. Mä tahdon löytää sen varsinaisen motivaattorin. Tekemisen meiningin. Jaksamisen tähän hommaan. Missä se on?

Aina samat rutinat :D

Nykyään mua ei enää huvittaisi syödä ruokaa. Niinkun perushyvää ja terveellistä kotiruokaa. (Ravintolassa kyllä annos kun annos maistuisi...) Mä söisin pääosin vaan paloja.

Aamupaloja.
Välipaloja.
Iltapaloja.

Samaa huomaan muuten juniorissa, sekin söisi vaan noita paloja ;)

(Vaikka toki hänelle aina tarjoillaan monipuolinen kunnon ruoka ruoka-aikoina ja syödään samaa itse siinä vieressä jne.)

Huomaan myös ettei liha maistu enää samalla tavalla kun ennen. Jauhelihan kanssa tekee melkein kokonaan muodossa kun muodossa stopin. Tänään vetelin kyllä lounaaksi pihvin, ettei se nyt tässä taida olla kyse lihan syömisen eettisyydestäkään...Mutta se olikin se em. ravintola-annos.

Missä vika?

Aikaa ei olisi alkaa kokeilemaan ja kokkailemaan mitään uusia kulinaristisia systeemeitäkään, ruoan pitäisi olla perusterveellistä, perushalpaa, perushelppoa...

Liikunta laihduttaa sittenkin?

Minähän en siis usko (enää) siihen, että (pelkästään) liikkumalla paino putoaa. Ei kai usko enää nykypäivänä kovin moni muukaan, vaan vannoo myös sen oikean ja hyvän syömisen nimeen.

Otsikosta huolimatta paino ei varsinaisesti ole tippunut tässä viime viikkojen aikana vaan seilannut edestakaisin. Mutta! Vaikka se ei ole varsinaisesti noussutkaan kun hetkellisesti, en ole silti ollut herkuitta. Olen yrittänyt pitää normihyvän ruokavalion tasaisella ruokarytmillä, mutta lähes päivittäin suuhun on jostain kumman syystä ajatunut kuitenkin "jotain kiellettyä", esim. kokouspullaa, pari keksiä, jäätelö silloin, toinen tällöin. On sinne kitaan namia ja suklaatakin tipahdellut, vähän niinkun vahingossa.

Mietin taas, miten saisin tämän sokerikierteen katkaistua nätisti, ilman suurempaa ketutusta ja kärsimystä. Ja pysyvästi. Jotenkin tuntuu, että niin vahvasti _tarvitsen_ jotain ylinmääräistä. Porkkanat ja maitorahka ei vaan inspiroi ja joskus olen mieluummin syömättä mitään, kun että söisin jotain terveellistä, mutta tylsän makuista.

Toisaalta olen saanut jonkun liikuntamoden taas päälle ja liikuttua tulee ohjatusti 2-3 kertaa viikossa sekä tuota pienimuotoista hyötyliikuntaakin olen tietoisesti edelleen pyrkinyt lisäämään, lähinnä työmatkoilla. Tai muksun kanssa lenkeillä kärrytellen (rattaat kävellen) tai kärrytellen (pyörän perässä vedettävä kärry). Eli ostettiin pyörän perään vetokärry, jossa ainakin toistaiseksi tappi on viihtynyt. Ihan huippuvehje! Tykkään :) Ei ole erityisemmin raskas ja tuntuu tukevalta. Mittojen hahmottamisessa on vähän haastetta ja kanttarit kannattaa otta hitaasti, mutta muuten ihan mainio ollut näin muutamien pikku lenkkien kokeilulla. Kesällä varmaan sitten pidempääkin lenkkiä ja retkeä sillä mennään.

Tällä hanurilla en tosiaan ole viitsinyt edes kokeilla millaiseen "lapsen naama äidin takamuksessa kiinni"-kauhistukseen jouduttaisiin, jos laittaisin pyörän tarakalle lapsen istuimen :O

Hormooneja, hormooneja...

Niin kävi, ettei kierto itsekseen kierukan poiston jälkeen lähtenyt käyntiin ja kyllästyin odotteluun, joten lääkärillä taas käyty ja aletaan nyt napsimaan yhtä jos toistakin pilleriä. Provera ja Femar nyt alkuun. Ja foolihappoa. Ja d-vitamiinia.

Painoa tietty pitäisi saada laskusuuntaan. Ja kierto käyntiin.

Hauskaa vappua!

Kumpaahan sitä vappuna pöytään lataisi...?

Näitä?

Vai kenties näitä?

Kummin vaan kävikään, joka tapauksessa...

Hauskaa vappua! :)

Ajatus

Joku ajatus tässä hommassa taas on herännyt. Jee. Pikku hiljaa pääsemässä kärryille mikä tää juttu oikeen oli. Pysyy asia mielessä, eikä hyökkää ensimmäiseen pullaan/karkkiin/jäätelöön/sipsiin kiinni, joka vastaan tulee tai mene aina sen laiskimman vaihtoehdon/lyhyimmän reitin kautta.

Kävelen rappuset (alas) työpaikalla. (Ylös ei vielä pysty, kuuluu karsee ratina ja sattuu liikaa polviin.)

Valitsen sellaisen bussin kotimatkalla, joka viekin pari pysäkkiä kauemmas kotoa, kun normisti käyttämäni. 

Jätän kokouspullan syömättä. 

Ostan karkkipussin sijaan pähkinöitä. 

Muistan varata jumpan JA myös mennä sinne :P 

Pienet askeleet, pysyvämpi tulos? Kun vaan muistaisi nämä, eikä homma lähtis taas kokonaan lapasesta ensimmäisen (toisen ja kolmannen ja ja ja...) repsahduksen kohdalla. Ja saisi sen polkupyöränkin taas arkikäyttöön mukaan ilman kurkkukipuja ja kaikenmaailman flunssia.

Pitäisi myös varmaan terottaa itselleen niitä ajatuksia, MIKSI minä haluan laihtua. Miksi se on tarpeellista. Mitä minä hyödyn siitä, että paino putoaa. Mietin myös tavoitteiden asettamista, mutta se on ollu mulle perinteisesti aikamoinen suo. Jos liian korkealla niin  tulee masennus, etteihän noita voi ikinä saavuttaa. Jos liian matalalla niin ei tsemppaa tarpeeksi yrittämään. Kilpailuvietti puuttuu lähes kokonaan. Itsensä haastaminen ei yleensä kuulu mukavuudenhaluiseen persoonaani.

Niin joo. Mikä ärsyttää eniten: "nythän sulla on hyvä motivaatio laihduttaa", kun puhun vauvahaaveista. Aaaaaaaaargh. Kun ei se mene niin. Päässä on varmaan joku vika, kun ei se läski haaveesta sula eikä _ajatus_ laihduta.

Tuli vaan tässä mieleen, kun kierto on taas mitä on, eli ilmeisen sekaisin/olematon/päättymätön... Nyt mennään jossain päivän 48 paikkeilla kierukan poiston jälkeen, ei merkkiäkään kuukautisista. Laiska nainen, laiskat hormonit :D

"Uusi alku" vol. miljoonasataseitsemänkymmentätuhattakolmesataakaksi

Tai jotain sen suuntaista. Pitäisi tehdä. Kunnon repäisy taas kiinni siihen "oikeaoppiseen elämään".

Ryhtiliikettä kaivataan siis epätoivoisesti.

Salivarauksia tehty. Ensin olin eilen menossa vesijumppaan, joka onkin vasta tänään. (Onneksi en ihan hallille saakka päässyt vaan hiffasin asian jo töissä). Ja eilen olisi ollut illalla chiball, jonka unohdin kokonaan. Mennä sinne tai edes perua varauksen. Hei hyvin sujuu. Ei sitten varata salilta mitään tunteja viikkoon. Ja sitten ne onkin jo täynnä... Hyvä minä! Taputtelen täällä itseäni olalle hyvin hoidetusta hommasta. Ei siinä mitään, unohduksia sattuu, mut kun tää ei oo edes eka kerta (edes kuukauden sisään) kun näin pääsee käymään. Pitää vissiin ottaa taas puhelimen muistutukset käyttöön suunnilleen joka asiassa. Ärsyttää vaan kun se piippaa sit jatkuvasti. Ai miten niin oon huonomuistinen?? :D

Myös syömisen suhteen ryhtiliike on kadoksissa ja karkkipussi rapisee käsilaukussa. Tosin se on matkannut siellä jo kolme päivää. Eli katoaa pikkuhiljaa, mut olis voinu tyhjentyä jo ekanakin päivänä. Ei tätä nyt silti varsinaisesti edistykseksi voi kutsua :D

Vaaka on jätetty kokonaan unohduksiin. Vähän kammottaa käydä siellä kurkkimassa. Plus en muista käydä. Yleensä siis aamupainoa mittailen...

Kaikki tuntuu just nyt vähän vaikealta ja kaoottiselta. Töissä on kiirettä ja uuden oppimista. Olosuhteissa on muutoksia, joihin vie hetki totutella. Kotona olisi niin paljon siivottavaa, järkättävää, pyykättävää ym. ym. Lapsen ja miehen kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa. Mahtava tyyppi ja hyvä työkaveri menehtyi viime viikolla. Kevätkausi koettelee keuhkojen kapasiteettia ja flunssan jälkimainingit kaihertaa edelleen kurkussa. Jalkapohjat huutelee taas, että painoa on liikaaliikaaliikaa ja peruskävelykin tuntuu raskaalta ja kivuliaalta.

Elämä.

Ps. Mun piti kirjoittaa toi otsikon luku kolmesti ennenkun se meni oikein. Menikö se oikein? Kuka tarkasti? :P Kuka tarkasti viimeistään nyt? ;)

Polkupyörä

Olen päättänyt, että siinä on nyt kaiken pahan alku ja juuri. Kaivoin siis joitain viikkoja sitten polkupyörän esiin. Pyöräilin työmatkasta pienen pätkän. Tulin kipeäksi. Pääsiäisenä olin suht ok. Sitten ajattelin, että voisin taas pyöräillä, tulin uudestaan kipeäksii. Tänään pyöräilin, kurkku on ihan jumalattoman kipeä.

Se on siis sen polkupyörän syy! Uh. Olen puhunut.

Muuta ei tänään irtoo.

Odotan kauhulla tulenko oikeasti taas flunssaan. Tuntuu, että silloin elämä ja tää "projekti" on vaan ihan on hold. Nyhjään kotona peiton alla ja mussutan liikaa.

Noh, tähän pitäis keksiä joku naseva otsikko

Eipä tässä juuri mitään ihmeempää. Syömiset ja liikkumiset on edelleen vähän niin ja näin (lue huonosti hanskassa). Kierrosta ei tietoakaan. Maa on harmaa ja töitä liikaa. Joten kesää odotellessa ;)

Mut elossa ollaan. Ja eteenpäin yritetään :)

Plussaa ja miinusta

Plussaa vaa'alla, miinusta motivaatiossa. Ja liikkumisessa. Ja "oikein" syömisessä. Hohhoijaa.

Hyvästä ja reippaasta alusta huolimatta, nyt on motivaatio ja tekemisen meininki kateissa. Edelleen. Jotenkin tuntuu, että kun arkeen tulee poikkeuksia (sairastelut, viikonloppu pois kotoa, yllättävät työ/muut kiireet yms.) niin kaikki hyvät ajatukset ja säännöllisyys katoaa samantien.

Onneksi mieskin on nyt alkanut oman kuurinsa. Ihmeellistä, mutta hänellä ei näytä olevan ongelmia pysyä omilla kuureillaan. Hänellä on siis pt:n tekemä ruoka- ja liikuntaohjelma maitorahkoineen (yök), jota siis tunnollisesti noudattaa ja miettii voiko poiketa ohjelmasta tyyliin yhden letun verran jne. Mulle tuollaiset pikku poikkeamat ei paljoa mietintää vaadi :D Tottakai voin, jos jossain on lättyjä tarjolla. Haha. Ehkä pitäisi itse ottaa sama skarppisysteemi.

Tässäkin taas mennään tähän "minun vapaa tahto ja ihana elämä"-ajattelun puolelle. Että haluan itse päättää mitä teen, tehdä vaan sitä mitä itse haluan ja että elämän kuuluisi olla kivaa, vähintään siedettävää, ei kurjaa. Ja siihen ei kuulu kivan kieltäminen...

Munhan täytyisi olla letuitta suunnilleen kaksi vuotta putkeen, että pääsisin edes lähelle normaalipainoa, jos en sallisi itselleni matkan varrella pieniä poikkeuksia. Pienistä poikkeuksista kun vaan tuppaa tulemaan useampia "lipsahduksia" ja hupshei, paino alkaa taas nousta.

Kultainen keskitie, missä olet? Voisko joku opastaa?

Voi junnaus

Ja pahat vanhat typerät tavat, joihin on niin helppo palata. Liian helppo antaa periksi. Tuttua ja turvallista. Mukavaa, makoisaa, ihanaa...

Arki kotona siis alkaa jo sujua, pikku hiljaa, kunhan aina pääsee käyntiin. Muistuttelee itselle mitä on tekemässä ja miksi. Mihin on matkalla. Aina ei välttämättä edes tee mieli vetää ruoka/herkku/syömis/mässäily övereitä ja muistaakin syödä hyvin ja säännöllisesti. Niinkuin tavallisen kunnon ihmisen kuuluukin.

Mutta viikonloput! Ja varsinkin kylässä vietetyt sellaiset. Apua... Ne ei vaan suju. Tulee aina syötyä "huonosti", usein ja aivan liikaa. Ja niitä herkkuja, joita ei pitäis :/ Tällä kertaa jopa sorruin itse ostamaan karkkeja! Koska käytiin leffassa. (Hyvä syy!) Olis pitänyt ostaa porkkanapussi :D Olen yrittänyt siis pitää, että kylässä tarjottuja herkkuja saa maistaa. Vähän. Mutta itse en ostaisi herkkuja kaupasta.

Nyt on motivaatiot hukassa ja maanantai masentaa. Takaraivossa jyskyttää koko ajan "pakko, pakko, pakko... pakko syödä hyvin... pakko liikkua... pakko laihtua..."

Sairastuvalta päivää

Flunssa. Lentsu. Räkätauti.

Ei kunnollista liikkumista melkein 2 viikkoon. Ei kovin hyvin syömistä lähestulkoon samaan aikaan. Nyt alkaa taas paluu elävien ja hyvinvoinnistaan huolehtivien joukkoon ;)

Paino on silti pikku hilja atippunut. Parin viikon kunnon aloitusrysäys parempaan painonhallintaan (-pudotukseen) muutti siis jo joitain asenteita, tapoja ja tottumuksia parempaan suuntaan?

Kun lihava liikkuu

Omalla kohdallani kun puhun lihavuudesta niin se todella on sitä. Ei pientä ylipainoa, ei muutamaa ylimääräistä kiloa, vaan kymmeniä ja taas kymmeniä kiloja ylinmääräistä painoa. Läskiä. Pituuden mukaisen normipainoni ylärajaan minulla on pudotettavaa puolet pianostani. Eli noin 80 kilogrammaa. Toinen samanpituinen ihminen. Normaalipainon yläraja on meikäläisen pituudella 80kg.

Jepujee.

Noh. Asiaan. Olen taas aktivoitunut salilla (tunneilla) käymiseen ja yrittänyt ujuttaa itseni ulos omalta mukavuusalueelta (vesijumppa, venyttelyt, pilates) ja kokeilla uusia tunteja (rvp, core, spinning). Lopputulos on sitten se, etten jaksa tehdä liikkeitä samalla tavalla tai ainakaan samaan tahtiin kun muut. Jos erehdyn sluibailemaan takarivissä, koska pelkään, että kuolema korjaa, marssii ohjaaja innokkaana luokseni kyselemään miksi en tee, onko jotain vammaa, voisinko kokeilla sitä, tätä, tota korvaavaa liikettä... Tiedän, että se kuuluu (useimmilla) toimenkuvaan ohjata kaikkia. Uskon, että useimmat ohjaajat varmaan haluavatkin ihan aidosti löytää ratkaisut palvella kaikkia asiakkaita.

Joskus vaan toivoisin sitä isoa kuoppaa johon hypähtää piiloon ja ryömiä sieltä taas ylös kun alkaa tuntau etten ihan heti pyörry happivajeeseen, laattaa rasituksesta tai huku hien alle.

Tunnin jälkeen illalla ja seuraavana päivänä, mulla on myös vaikeuksia liikkua normaalisti. Kroppa vetää tilttiin, jumiin, kieltäytyy yhteistyöstä, kehittää erilaisia kiputiloja. Pahin on yleensä polvet. Ne ratisee ja rutisee ihan normi arjessakin. Toinen on jalkapohjat. En ole keksinyt tälle muuta selitystä, kun että painoa on vaan niin paljon, että jalkapohjani ovat tekemässä hitaasti, mutta erittäin tuskaisesti kuolemaa.

Yksi iso paha pelottava mörkö on myös minä itse. Häpeä, nolostuminen omasta vartalosta, tursuavista läskeistä, punottavasta naamasta, puhinasta ja pöhinästä, kun yritän tosissani jotain tehdä. Joskus vaan ahdistaa ihan pirusti, kun ihmiset tuijottavat, katsovat, arvostelevat. Mietin myös onko tämä oman pään sisällä vai tuijottaako ne oikeasti?

The big beginning

Tämä mama on päässyt (taas) repsahtamaan sairaalloiseen ylipainoon, joten kuntokuuri, ryhtiliike, laihdutus, painonpudotus yms. yms. olisi ajankohtainen. Pienesti on jo aloiteltu pudottamaan, kahdessa viikossa -4,5 kg. Wuhuuu!!! Jatkossa irtoaa varmaan vähän hitaammin ja nihkeämmin. Joten tervetuloa sitä seuraamaan :D Konsteja ja kikkoja vastaanotetaan, vertaistukea jaetaan ja haetaan, onnistumisissa kannustetaan, epäonnistumisten jälkeen tsempataan. Hyvä minä, hyvä me! Siitä se lähtee! :)

Tervetuloa matkaan mukaan!

Tämän blogin päivitystahtina yritän pitää kerran viikkoon kirjoittelua. Emailia saa laittaa, jos haluaa privana vertaistukistella tai on muuten asiaa :) mamakuntoon (at) gmail piste com