maanantai 26. lokakuuta 2015

No ei niin ei...


Ei tullu plussaa raskaustestiin tälläkään kertaa. Odotukset oli kovat. Vkonloppumasis vedetty ja nyt uuteen nousuun, eiks jeh? Vielä kun oikeasti tuntuisi tuolta... Yh.

Oikeasti tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin, unohtaa koko asia ja alkaa sopeutumaan elämään yksilapsisena perheenä. Ei huonompi vaihtoehto sekään. Oma rakas pikku poika on maailman hienoin asia ja antanut niin paljon iloa ja onnea, etten voi koskaan missään sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden ja onnentunteen määrää, jota tunnen aina kun saan pitää häntä sylissä, nähdä hänen nauravan ja juoksevan kohti äitiä huutaen :)

Mutta kun sen mielen on kääntänyt sille vaihteelle, että toisen lapsen, sisaruksen ensimmäiselle lapselle haluaa ja sitä tässä aktiivisesti jo yli puoli vuotta on yritetty ja odotettu, niin ei se mieli enää niin vaan käänny. Eikä hiljene, ne yrittämisen ja epäonnistumisen ajatukset on jatkuvasti läsnä.

Eihän se reilu puoli vuotta tai yksi keskenmeno ole vielä mitään sen rinnalla mitä jotkut joutuu asian tiimoilta läpi käymään... Toisaalta, jokainen oman tilanteensa ja jaksamisensa mukaan. Tuntuu vaan, että minun oma jaksaminen alkaa tämän asian suhteen olla jo aika pitkälti loppuun kulutettu...

Jospa tässä välillä vaikka yrittäisi masistelun ja herkkujen syömisen sijaan keskittyä liikuntaan ja hyvään syömiseen? Jos vaikka... Tuntuu vaan, että käsillä oleva vuodenaika reipastumiseen ei taida olla mitä parhain.

 

Periaatteessa tykkään syksystä; kuulasta, kirkasta, kauniin väristä... Mukava ulkoilla vielä viimeisissä auringonsäteissä ja kahistella lehtikasoissa. Tehdä syksyn puutarhahommat ja ehkä piipahtaa sienimetsässä.


Käytännössä se on pimeää, masentavaa, sadetta ja harmaata. Nukuttaa ja tekee mieli vaan syödä ja löhötä. Painavat puutarhakalusteet ei mahdu kunnolla pihavarastoon, aina kun nokkas meinaat ulos pistää niin tuulee ja sataa vaakatasossa, joka paikassa on nihkeän kylmä ja märkä.




Kumman mielenmaiseman sitä tänä syksynä valitsisi? 



Ja hei! Enää 2 kuukautta jouluun!!! :D Hahaaaa!!! Seuraavat herkuttelut silloin...?




maanantai 19. lokakuuta 2015

Uuteen kiertoon...

Kun vaan mieli pysyisi mukana.

Seuraa yksityiskohtia lääkärikäynnistä ja omaa pohdintaa keskenmenosta, lapsen yrittämisestä ym. natinaa elämän epäreiluudesta.

Tuntuu, etten oikein ehtinyt edes alkaa surra tätä varhaista keskenmenoa, kun jo lääkittiin ja ultrattiin seuraavaan yrityskiertoon. Halusin lamaantua ja hautautua sänkyyn peiton alle viikoksi. Tai kahdeksi. Tai loppuvuodeksi. Mutta työt jatkui, kierto jatkui, hoidot jatkui, elämä jatkui...

Ei oikein meinannut olla työmotivaatiota ensimmäisellä viikolla. Aika paljon taas lueskelinkin muiden blogeja keskenmenosta, lapsettomuudesta, pitkällisestä raskauden yrittämisestä jne. Jotenkin saan niistä vertaistukea, vaikkei elämäntilanteet aina osukaan yksiin, ajatukset on kuitenkin usein aika samoja.

Onneksi oli se oma rakas 2-vuotias touhottaja kotosalla keräämässä ajatukset ja kaiken vapaa-ajan itseensä. Se on huomattavasti parempaa terapiaa, eikä ollut niin aikaa oman navan tuijotteluun ja keskenään murehtimiseen iltaisin.

Lääkärikäynnistä sen verran, ettei lääkäri ultratessa (kp10) sanonut MITÄÄN keskenmenosta, ilmeisesti kohtu oli jo siinä 10 päivän päästä vuodon alkamisesta täysin tyhjä. Keskustelussa sain vain kuulla, että kun viikon välein olin saanut digitaaliseen testiin tekstin "raskaana 1-2 vkoa", niin "kyllä se oikea raskaus on ollut". Jaahas. No selvä. Aika oikealta se minulle jo ehti tuntua, vaikkakin sitä onnea kesti vain noin viikon... Eli kyseessä oli kuitenkin hedelmöitynyt ja kohtuun kiinnittynyt (tai ainakin sitä voimakkaasti yrittänyt) munasolu, josta olisi voinut kehittyä lapsi, eikä kyseessä ollut pelkkä kemiallinen raskaus. Näin siis ihan oma analyysini aiheesta.

Ymmärrän, että lapsettomuuslääkärille kaikki tämä on arkea, työtä. Hän näkee näitä tapauksia varmasti paljon, eikä olekaan tarpeellista tai asianmukaista uppoutua jokaisen potilaan suruun ja mietteisiin, eikä järkevää käyttää rajallista vastaanottoaikaa asiakkaan kädestä pitämiseen ja pahoitteluun. Itselleni tämä on kuitenkin täyttä totista elämää, joten jonkinlaista lisäkeskustelua, selitystä tapahtuneelle olisin kaivannut. En kuitenkaan viitsinyt lääkärille tai hoitajille tästä sanoa, en tiedä olisiko kukaan pystynyt kuitenkaan keskustelemaan asiaa auki. Psykologille en ehkä kuitenkaan tahtoisi, sillä ennemminkin haluaisin lääketieteellistä selkeyttä siihen mitä juuri tapahtui ja miksi. Voi olla, ettei vastauksia vaan yksinkertaisesti ole.

Mietin sitäkin, että kun raskaus meni näinkin alussa kesken, ei sitä jollain tapaa noteerata niin paljon kun esim. 10 viikkoa myöhemmin kesken mennyttä raskautta. Ihan syystäkin, onhan se paljon rankempaa olla kantanut lasta ja ajatusta raskaudesta ja tulevasta vauvasta 3 kuukautta kuin viikon. Silti jäi jotenkin olo, ettei tätä nyt pidetä minään, ei tätä kannata kelailla, eteenpäin vaan... Mitä jos ei jaksa?


Toki ne harvat ystävät, joille olen tästä kertonut ovat olleet todella pahoillaan, tarjonneet sympatiaa ja keskustelua, olkapäätä johon itkeä. Mieskin on pahoillaan, ei vaan oikein osaa sanottaa tunteitaan, tai niitä ei sen kummemmin vaan ole. "Pettynyt" on sana, jonka hänestä sain irti. Siitä tuli oikeastaan vaan itselleni pahempi olo, ihankun hän olisi pettynyt minuun... Asia ei tietenkään näin ollut. (Tottakai naisellisesti vedin jo syvään henkeä valmiina räkäiseen byyääää-keskusteluun sanasta "pettynyt" kun raukka ehti onneksi pikaisesti selittää, ettei tietenkään ole pettynyt minuun vaan siihen, ettei tästä raskaudesta nyt vauvaa tullutkaan...)

Jännästi ehdin jo potea ensimmäiset raskausoireetkin, väsymyksen ja iltapalelun. Myös alavatsassa alkoi tuntua tietynlaista paineen tunnetta. Tällaista en ole kahdessa aikaisemmassa raskaudessa kokenutkaan. Sekin kyllä loppui ja vaihtui sitten niihin menkkamaisiin kramppeihin, kun vuoto alkoi. Nyt jäin pohtimaan, olikos e oire raskaudesta vai oire alkavasta keskenmenosta. Voin olla varma, että tuo tunne tai sen puuttuminen vainoaa minua mahdollisessa seuraavassa raskaudessa, kun kuulostelen ja tunnustelen onko vai eikö, jatkuuko vai eikö, tuntuuko vai eikö, tarkoittaako se raskaudesn jatkumista vai päättymistä... Näitä pohdintoja voi jatkaa äärettömiin :/

Omalla tavallaan omituisen ja jännän tästä kaikesta mielenmyllerryksestä tekee se, että saatan olla jo uudestaan raskaana. Tai sitten ei ja uutta raskautta saa odottaa kuukausitolkulla. Kun asiaa ei voi vielä varmaksi tietää (testata). Mistähän löytyisi taas se maltti odottaa reilu viikko ennenkuin tämä kierto on päässyt loppuun ja "pääsee" taas tekemään raskaustestin?

Paino junnaa. Välillä syödään ihan liikaa ja huonosti (suruun?), välillä ruokaillaan oikein mallikkaasti. Juuri nyt en jaksa keskittyä säännönmukaiseen painonhallintaan/-pudotukseen, vaikka pitäisi. Todellakin pitäisi. Ohhoijaa...