maanantai 19. lokakuuta 2015

Uuteen kiertoon...

Kun vaan mieli pysyisi mukana.

Seuraa yksityiskohtia lääkärikäynnistä ja omaa pohdintaa keskenmenosta, lapsen yrittämisestä ym. natinaa elämän epäreiluudesta.

Tuntuu, etten oikein ehtinyt edes alkaa surra tätä varhaista keskenmenoa, kun jo lääkittiin ja ultrattiin seuraavaan yrityskiertoon. Halusin lamaantua ja hautautua sänkyyn peiton alle viikoksi. Tai kahdeksi. Tai loppuvuodeksi. Mutta työt jatkui, kierto jatkui, hoidot jatkui, elämä jatkui...

Ei oikein meinannut olla työmotivaatiota ensimmäisellä viikolla. Aika paljon taas lueskelinkin muiden blogeja keskenmenosta, lapsettomuudesta, pitkällisestä raskauden yrittämisestä jne. Jotenkin saan niistä vertaistukea, vaikkei elämäntilanteet aina osukaan yksiin, ajatukset on kuitenkin usein aika samoja.

Onneksi oli se oma rakas 2-vuotias touhottaja kotosalla keräämässä ajatukset ja kaiken vapaa-ajan itseensä. Se on huomattavasti parempaa terapiaa, eikä ollut niin aikaa oman navan tuijotteluun ja keskenään murehtimiseen iltaisin.

Lääkärikäynnistä sen verran, ettei lääkäri ultratessa (kp10) sanonut MITÄÄN keskenmenosta, ilmeisesti kohtu oli jo siinä 10 päivän päästä vuodon alkamisesta täysin tyhjä. Keskustelussa sain vain kuulla, että kun viikon välein olin saanut digitaaliseen testiin tekstin "raskaana 1-2 vkoa", niin "kyllä se oikea raskaus on ollut". Jaahas. No selvä. Aika oikealta se minulle jo ehti tuntua, vaikkakin sitä onnea kesti vain noin viikon... Eli kyseessä oli kuitenkin hedelmöitynyt ja kohtuun kiinnittynyt (tai ainakin sitä voimakkaasti yrittänyt) munasolu, josta olisi voinut kehittyä lapsi, eikä kyseessä ollut pelkkä kemiallinen raskaus. Näin siis ihan oma analyysini aiheesta.

Ymmärrän, että lapsettomuuslääkärille kaikki tämä on arkea, työtä. Hän näkee näitä tapauksia varmasti paljon, eikä olekaan tarpeellista tai asianmukaista uppoutua jokaisen potilaan suruun ja mietteisiin, eikä järkevää käyttää rajallista vastaanottoaikaa asiakkaan kädestä pitämiseen ja pahoitteluun. Itselleni tämä on kuitenkin täyttä totista elämää, joten jonkinlaista lisäkeskustelua, selitystä tapahtuneelle olisin kaivannut. En kuitenkaan viitsinyt lääkärille tai hoitajille tästä sanoa, en tiedä olisiko kukaan pystynyt kuitenkaan keskustelemaan asiaa auki. Psykologille en ehkä kuitenkaan tahtoisi, sillä ennemminkin haluaisin lääketieteellistä selkeyttä siihen mitä juuri tapahtui ja miksi. Voi olla, ettei vastauksia vaan yksinkertaisesti ole.

Mietin sitäkin, että kun raskaus meni näinkin alussa kesken, ei sitä jollain tapaa noteerata niin paljon kun esim. 10 viikkoa myöhemmin kesken mennyttä raskautta. Ihan syystäkin, onhan se paljon rankempaa olla kantanut lasta ja ajatusta raskaudesta ja tulevasta vauvasta 3 kuukautta kuin viikon. Silti jäi jotenkin olo, ettei tätä nyt pidetä minään, ei tätä kannata kelailla, eteenpäin vaan... Mitä jos ei jaksa?


Toki ne harvat ystävät, joille olen tästä kertonut ovat olleet todella pahoillaan, tarjonneet sympatiaa ja keskustelua, olkapäätä johon itkeä. Mieskin on pahoillaan, ei vaan oikein osaa sanottaa tunteitaan, tai niitä ei sen kummemmin vaan ole. "Pettynyt" on sana, jonka hänestä sain irti. Siitä tuli oikeastaan vaan itselleni pahempi olo, ihankun hän olisi pettynyt minuun... Asia ei tietenkään näin ollut. (Tottakai naisellisesti vedin jo syvään henkeä valmiina räkäiseen byyääää-keskusteluun sanasta "pettynyt" kun raukka ehti onneksi pikaisesti selittää, ettei tietenkään ole pettynyt minuun vaan siihen, ettei tästä raskaudesta nyt vauvaa tullutkaan...)

Jännästi ehdin jo potea ensimmäiset raskausoireetkin, väsymyksen ja iltapalelun. Myös alavatsassa alkoi tuntua tietynlaista paineen tunnetta. Tällaista en ole kahdessa aikaisemmassa raskaudessa kokenutkaan. Sekin kyllä loppui ja vaihtui sitten niihin menkkamaisiin kramppeihin, kun vuoto alkoi. Nyt jäin pohtimaan, olikos e oire raskaudesta vai oire alkavasta keskenmenosta. Voin olla varma, että tuo tunne tai sen puuttuminen vainoaa minua mahdollisessa seuraavassa raskaudessa, kun kuulostelen ja tunnustelen onko vai eikö, jatkuuko vai eikö, tuntuuko vai eikö, tarkoittaako se raskaudesn jatkumista vai päättymistä... Näitä pohdintoja voi jatkaa äärettömiin :/

Omalla tavallaan omituisen ja jännän tästä kaikesta mielenmyllerryksestä tekee se, että saatan olla jo uudestaan raskaana. Tai sitten ei ja uutta raskautta saa odottaa kuukausitolkulla. Kun asiaa ei voi vielä varmaksi tietää (testata). Mistähän löytyisi taas se maltti odottaa reilu viikko ennenkuin tämä kierto on päässyt loppuun ja "pääsee" taas tekemään raskaustestin?

Paino junnaa. Välillä syödään ihan liikaa ja huonosti (suruun?), välillä ruokaillaan oikein mallikkaasti. Juuri nyt en jaksa keskittyä säännönmukaiseen painonhallintaan/-pudotukseen, vaikka pitäisi. Todellakin pitäisi. Ohhoijaa...

2 kommenttia:

  1. Raskasta aikaa :( Onneksi sinulla on ystäviä ja perhettä tukena. Rakkaat ihmiset <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se juu, mutta jotenkin jatkumo tässä touhussa on kuitenkin omalla tavallaan niin nopeilla sykleillä, ettei kuukausiksi unohdu junnaamaan samaan (huonoon) mielentilaan, kun uutta vaihetta jo pukkaa päälle. Toisaalta se aika taas kun laskee päiviä, koska voi testata on PITKÄ.

      Ja ajatukset edelleen sekavat ;)

      Odottavan aika on kyllä pitkä, vaikkei vielä sananmukaisesti odottaisikaan.

      Poista

Olen iloinen kaikista kommenteista :) Saa keskustella, kannustaa, kehua, tsempata, kyseenalaistaa, kysellä, kertoa faktoja, kokemuksia, ajatuksia...

Törkyä ei kuitenkaan vastaanoteta, joten pahaa mieltään purkavat kääntyköön jonkun muun instanssin puoleen.