maanantai 28. syyskuuta 2015

Ensimmäinen, toinen, kolmas...

Niinhän siinä sitten kävi, että hihkuin liian aikaisin (vaikken nyt ihan uskokaan, että se hihkuminen tämän "aiheutti") ja tiputtelu alkoi torstaina, kunnon vuoto lauantaina. Eipä olla enää raskaana.

Soittelin aamulla klinikalle, niin ei tarvitse tulla edes verikokeeseen, jota vielä perjantaina soittaessani mietittiin maanantaille raskauden/keskenmenon varmistamiseksi, kun vuoto oli ihan tiputtelua. Nyt kun vuoto on niin runsasta, keskenmeno on melko varma ilman verikoettakin.

Tämä on nyt herättänyt taas hirveän kirjon erilaisia tunteita kiukusta pettymykseen, surusta varovaiseen ymmärrykseen, mutta seassa on kuitenkin pieni pilkahdus toivoa. Voin vieläkin tulla raskaaksi. Ehkäpä seuraavalla kerralla taas onnistuu ihan loppuun saakka.

Ehkäpä...

Muita aiheeseen liittyviä "latteuksia" tässä kelailleena (yleensä ne vaan ärsyttää) tulin taas siihen tulokseen, että menee mieluummin kesken sitten aikaisemmin kun myöhemmin ja että mieluummin keskenmeno heti alussa kun lapsella kehitysvamma. Eipä nämä silleen varsinaisesti lohduta, mutta jotenkin ehkä auttaa asian käsittelyssä.

Nyt ollaan siis tilanteessa, että pyöreästi viidessä vuodessa minulla on ollut kolme raskautta, 2 keskenmenoa ja 1 terve lapsi. Yhteenlaskettuna "raskauden yritystä" yli kolme vuotta, raskautta reilu 11 kk (yksi "täysaikainen ja vähän ylikin" ja 3 viikkoa plus nyt tämä tuorein 1 viikko) ja ehkäisyä (hormonikierukalla) 4kk. Lääkärikäyntejä ollut useita kymmeniä, rahaa mennyt varmasti useita tuhansia. En ole kumpaakaan sen tarkemmin laskenut.

Ja toiset saa pari lasta viidessä vuodessa tuosta noin vaan. Kyllä, olen myös hieman katkera kaikessa tässä tunnemyllerryksessäni. Elämä ei oo reilua, monessakaan asiassa. Aika väsynyt olo henkisesti kuitenkin. Se alkuraskauden jäätävä fyysinen väsymys (ja muutkin oireet) poistui suunnilleen samoihin aikoihin, kun runsas vuoto alkoi.

Erona ensimmäiseen keskenmenoon kuitenkin se, että on jo se yksi maailman ihanin lapsi <3 Olen hänestä äärettömän iloinen ja onnellinen, erityisesti tällaisissa tilanteissa se kiitollisuus korostuu. Toisaalta, kun on jo kokenut miten äärettömän hienoa pienen ihmisen kasvua ja kehitystä on seurata ja olla hänen elämässä läheisesti mukana, olla niin tärkeä jollekin pienelle, niin tämä menetys tuntuu sitäkin suuremmalta...




6 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Voi! Olen pahoillani! Minullakin jostain syystä tätä viimeisintä käytännössä yritettiin 2.5 vuotta. Kyllä sinäkin saat varmasti vielä toisen lapsen! Ihan varmasti! Voimia!

    VastaaPoista
  3. Voi ei, olen pahoillani. Voimia!

    VastaaPoista
  4. Hei, anteeksi että en ole kommentoinut. Olen todella pahoillani :( Miten sinä jaksat nyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ok, paremmin.

      Nyt tässä lähinnä jo odottaa tämän seuraavan kierron tulosta ja on malttamaton koska pääsee testaamaan...

      Poista

Olen iloinen kaikista kommenteista :) Saa keskustella, kannustaa, kehua, tsempata, kyseenalaistaa, kysellä, kertoa faktoja, kokemuksia, ajatuksia...

Törkyä ei kuitenkaan vastaanoteta, joten pahaa mieltään purkavat kääntyköön jonkun muun instanssin puoleen.