Katsoin tässä yksi päivä suuri painonpudotus-mikälie se jenkkiohjelman nimi nyt onkaan ja jotenkin inspiroiduin taas ajattelemaan vähän enemmän tätä omaa settiä. Yleensä saataan tuijottaa puolella silmällä näitä ohjelmia ja miettiä et juu, hienoa työtä, karsee duuni kyl ollu, toivottavasti ylipaino pysyy pois... ja sitten unohtaa koko jutun. Nyt ehkä samaistuin ohjelmassa olleeseen naiseen (vaikken olekaan antanut lastani adoptoitavaksi 20 vuotta sitten). Ehkä koin, että ollaan jotenkin samannäköisiä. Samanpainoisia. Samantapaisia. Paitsi, että mun mies on huomattavasti kannustavampi tyyppi, kun tän ohjelman ladyn mies oli aluksi.
No, joka tapauksessa jäin oikein miettimään, että mikä mua pidättelee, etten saa itsestäni irti edes pientä pudotusta, pientä muutosta tapoihin ja tottumuksiin. Sellaista, jonka voin oikeasti helposti arjessa/kiireessä/lapsen kanssa/töissä/kotona/reissussa toteuttaa, sujauttaa siististi osaksi arkea, tapoja ja tottumuksia.
Jotain pitkäjänteisyysajattelua myös tarvittaisiin. Vaikkei koko ajan painakaan täysillä, mut jos edes välillä ja loppuajankin edes "puoliteholla" niin onhan siinäkin jo oltava parempi tulos kun pelkällä "en yritä koskaan mitään ollenkaan..."
Muistan kyllä millainen fiilis oli salin jälkeen, kun siellä kävi useamman kerran viikossa: se oli hyvä fiilis. Onnistujafiilis. "Olen tehnyt jotain oman hyvinvoinnin eteen." Muistan myös, että sinne lähteminen oli kyllä useimmiten vähän pientä vääntöä itsensä kanssa et viitsiikö vai olisko sohva mukavampi... Tai noh, joskus (useimmiten?) isompaa kun pienempää vääntöä. Muistan miten hyvä fiilis oli kun söi hyvin ja terveellisesti koko päivän ja saattoi illalla nukkumaan mennessä onnitella itseään hyvin menneestä päivästä. Muistan myös miten hienoa on hypätä vaa'alle ja huomata, että piano tippuu, tippuu, tippuu...
Muistan/tiedän myös (vähän liiankin hyvin!) sen ruokaeuforian, joka tuli kun sai röhnöttää sohvalla hyvää ohjelmaa katsoen ja herkkuja mutustellen.
Ehkä nämä "hyvät" ja "huonot" tavat eivät tuo tarpeeksi eroavaisuutta arkielämään, sitä laatua, hyvää sisältöä teit kummin vaan. Ehkä ne huonot on vaan ne helpommat ja tutummat. Mukavammat. Luontevammat.
Miten tämän saisi käännettyä?
Edelleen haaveilen, että vielä joku päivä voisin käydä lenkillä. Juoksemassa. Se taitaa olla aika kaukainen haave, sillä juuri nyt en käy lenkillä edes kävelemässä. Tai ole käynyt salilla edes venyttelyssä/pilateksessa pitkään aikaan. Noh, hyviä syitähän tässä on viime aikoina riittänyt: työkiireet, lomareissut, pakkanen, raskauspahoinvointi... Laiskuus. Mukavuudenhalu. Motivaationpuute. Laiskuus. Sairastelut. Laiskuus.
Nyt mietin, että jos alkaisi jo nyt pikku hiljaa suunnittelemaan, haaveilemaan... Jos ja kun tästä raskaudesta vielä lapsi saadaan niin vaunulenkit nyt heti alkuunsa. Esikoisen kanssa vähän laiskasti niitäkään toteutin, päiväuninukuttamisia lukuunottamatta. Mutta siinä vaiheessa, kun tyyppi alkoi nukahtaa 5-15 minuutissa liikkuviin kärryihin ja jatkoi unia vaikka kärryt pysähtyi niin siihen jäi meikäläisen vaunulenkkeilytkin ja kaarsin äkkiä kotiinpäin, jossa sohva kutsui edes hetkeksi hengähtämään :D
Nyt tilanne tulee olemaan ihan toinen kun on myös se aktiivinen taapero/leikki-ikäinen siinä vauvan hoidon ohella hoidettavana ja viihdytettävänä. Pitää keksiä hänellekin aktiviteettia, käydä puistoissa/kerhoissa/missälie, että lapsi saa tarpeeksi virikkeitä eikä tarvi vaan äidin ja vauvan kanssa köllötellä kotona 24/7. Tuntuu, että esikoinen on ollut jo 1-vuotiaasta saakka sellainen seurallinen vipeltäjä, että on paremmin viihtynyt menossa mukana kun vaan pelkästään kotona äitin kanssa. Toki sitäkin aikaa on ollut tasapainottamaan niitä vipellyksiä :)
Luulen, että salin saa kyllä hetkeksi unohtaa, sillä vauvan ja taaperon sekä työssäkäyvän ja harrastavan isin aikataulujen kanssa ei taida meikäläinen enää ehtiä/jaksaa salille. Ainakaan kovin usein. Haaveilen myös imettäväni pitkään ja olisi kiva jos se puoli vuotta mentäisiin täysimetyksellä, joten siitäkään syystä ei ole ehkä käytännöllistä miettiä tiukkaa treeniohjelmaa ensimmäiseen puoleen vuoteen tai vuoteen... Ei arjen ajankäytön/hallinnan eikä oman fysiikankaan kannalta. Isi kyllä on kiitettävästi viettänyt aikaa lapsensa kanssa ja hoitaa häntä ihan yhtä paljon kun minäkin (nyt kun ollaan molemmat töissä), joten olen kyllä saanut tulla ja mennä ja itsekin harrastaa sen mitä olen halunnut. On vaan myös siitä omasta päästä kiinni, ettei sitä ihan pikku palleroista vaan raaski jättää jonkun muun hoivaan kovin useasti, edes isin :)
